keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Holly Bourne on englantilainen kirjailija, bloggaaja ja feministi. Hän on kirjoittanut useita nuortenkirjoja, joista on suomennettu Normaali-trilogian aloittava Oonko ihan normaali? ja nyt sen jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? Linkit ovat Gummeruksen kirjailijasivulle, Bournen blogiin ja Gummeruksen kirjasivuille.

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on  kertomus Amberista, joka kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä, meni naimisiin perseleuka-Kevinin kanssa ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä äidin kanssa voisi muuttaa kaiken. Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, varsinainen sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, cheerleaderin täysi vastakohta, todella ihastua prom kingiin? Moisesta ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.


Teos oli mielenkiintoinen yhdistelmä tavallista nuortenkirjakuvastoa melontaretkistä iltanuotioon ja uusien ystävien saamisesta ja pikkuveljen kanssa tappelemisesta "toivottomaan" ihastukseen ja kuitenkin isoja, tärkeitä teemoja kuten feminismiä ja rehellistä kuvausta vanhemman alkoholismista.

"Mä olen aina halunnut tulla käymään Englannissa, joten mä pommitan sua kysymyksillä huomenna vastapalvelukseksi..."
Hän näki ilmeeni. "...älä huolestu, mä tiedän jo perusjutut. Englanti on muutakin kuin Lontoo, ja te kaikki ette vietä aikaa kuningattaren kanssa."
Virnistin ja pakotin itseni katsomaan häntä silmiin.
"Vain sunnuntaisin. Hän on kiireinen muulloin."

En muista ihan heti lukeneeni tällaista nuortenkirjaa. Feminismiä ei ole ennen tuotu näin selvästi esille, päähenkilö Amber pitääkin kahden parhaan ystävänsä kanssa säännöllisesti kokoutuvaa "Vanhojenpiikojen" feministipiiriä, ja tämä aate on hänelle yksi tärkeä osa identiteettiä. Bourne myös kuvaa oivallisesti vanhemman juomisesta ja siitä irrottatumisen yrittämisestä nuoressa syntyviä reaktioita. Hän osaa sanallistaa loistavasti nämä ristiriitaiset ja ahdistavat tunteet, joihin valitettavasti moni nuori osaa samaistua.

"Se poltti kurkkuani, korvensi tien alas mahaani, jähmettäen sen välittömästi. Sitä minä halusin. Tuntui hyvältä, että  se sattui. Että oli olemassa yksinkertaista fyysistä kipua, jolle oli yksinkertainen fyysinen selitys- toisin kuin tämä kieroutunut selittämätön kivun vääntö sisuksissani- - "

Amberin äiti on tosiaan muuttanut uuden miehensä perässä uudelle mantereelle, ja jättänyt Amberin asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse, ja kirjan alkaessa on mennyt kaksi vuotta siitä kun Amber on nähnyt äitinsä viimeksi. Tästä aiheutuu tytölle suuria hylätyksi tulemisen tunteita, mikä vaikeuttaa Amberin ihmissuhteita. Kiitän edelleen Bournea kaiken tämän vaikean hienosta sanoittamisesta. Hän löytää sanat tälle inhimilliselle, vaikeasti selitettävälle tunteelle.

"Ja minun tyhmään sydämeeni sattui, ja kaikki hyvä mieli katosi.
Niin kuin aina käy. Kun vahingossa päästää ihmisen lähelle."

"Ja... mä luulen, että mä en kestäisi että mua sattuu... Musta tuntuu niin kuin mut olisi tehty lasista jo muutenkin."


Parasta kaikessa tässä kivunkuvauksessa on kuitenkin se, kuinka Bourne  tekee Amberista tarinan sankarin: pelostaan ja nuoresta iästään huolimatta hän pystyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja nousemaan hänelle haitallisten asioiden yläpuolelle; Amber pystyy saavuttamaan rauhan ja vapauden elää omaa elämäänsä.

Teokseen olisin ehkä kaivannut vielä vähän tarkempia ja syvempiä huomioita, mutta toisaalta on muistettava sen kohderyhmä, sanotaanko noin 13-17-vuotiaat. Tällöin on ihan ok että kirja pysyy nuorille helposti luettavana. Kieli sisälsi myös paljon huumoria, mikä sopivasti kevensi rankkoja teemoja.


Kyle raapi niskaansa eikä korjannut minua. "Mä sain stipendin."
"Ai jalkapallostipendin tai jotain? Niinku, Forrest Gump?"
Lisää naurua. "Ei, ihan vaan tavallisen fiksujen stipendin."

"Ja tyttö, Bryony- - hän oli brunettiversio Melodysta - pelkkiä jalkoja ja kiiltävää tukkaa. Ja minä olin jo tuomitsemaisillani hänet, kun hän sanoi: "Mä olen niin vihainen, että ne poistivat Luihuisen, mä tarkoitan, Kalkaros oli, niinku, paras", kävellessään luoksemme, ja minä opin läksyn, ettei ihmisiä saanut tuomita ennen kuin on selvittänyt, ovatko he lukeneet Harry Potteria."


Holly Bourne
Mikä kaikki voi mennä pieleen?
suom. Kristiina Vaara
Gummerus 2017

Helmet-lukuhaasteessa Mikä kaikki voi mennä pieleen? menee kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, sillä siinä istutaan iltanuotiolla, käydään melontaretkellä ja vaelletaan Yosemiten kansallispuistossa.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Green & Levithan: Will Grayson, Will Grayson

Will Grayson, Will Grayson on Suomessa hyvin tunnetun John Greenin ja nyt ensimmäistä kertaa suomennetun David Levithanin yhteisteos. Se on nuortenkirja kahdesta hyvin erilaisesta Will Graysonista, jotka kuitenkin löytävät toisistaan jotain muutakin yhteistä kuin nimen. Se on kertomus kaikesta nuoruuteen kuuluvasta röyhkeydestä ja intohimosta, hauraudesta ja vahvuudesta.

Eräänä kylmänä yönä Will Grayson kohtaa Will Graysonin chicagolaisessa pornokaupassa. Kahden erilaisen nuoren miehen tiet risteytyvät ja heidän elämänsä lähtevät odottamattomiin suuntiin. Edessä on ihastumista tahoilaan, sydänsuruja sekä eeppinen uusi musikaali, jonka on säveltänyt ja tuottanut toisen Willin paras kaveri ja toisen Willin uusi poikaystävä Tiny Cooper.


Kirja on valitettavasti varsinkin alkupuolelta hidas ja menee pitkään ennen kuin tarina alkaa vetää kunnolla. Kerronta polkee paikoillaan. Vasta viimeisen kolmanneksen aikana tarina todella imaisee lukijan mukaansa ja lähtee lentoon.


Pidin siitä, miten teoksessa hahmoille ei annettu liian helppoja ratkaisuja. Juonenkäänteet olivat yllättäviä, ja niin olivat myös ratkaisut. Oli mahtavaa kuinka lukijoille tarjottiin vähän filosofista pohdintaa, tämä kertoo mielestäni siitä, että Green ja Levithan arvostavat kohdeyleisöään eivätkä pidä nuoria tyhminä.

"No niin, koska elektronit ovat teorian mukaan kaikissa mahdollisissa paikoissa ennen kuin niiden sijainti määritellään, kissa on sekä elävä että kuollut, ennen kuin avaamme laatikon ja näemme, onko se elävä vai kuollut."

Romaanissa toinen Will Grayson on aika vakavasti masentunut, ja se vaikutti huomattavasti esimerkiksi hänen seurusteluunsa Tinyn kanssa. Pidin siitä, miten kirjailijat eivät naiivisti tai nuoria lukijoitaan suojellakseen valinneet helppoa tietä ja kirjoittaneet Willin parantuvan masennuksesta Tinyn rakkauden avulla, koska asia ei niin oikeastikaan ole. Ihmetystä vain herätti, miten varsinkin alaikäinen söi vain masennuslääkkeitä muttei kuitenkaan saanut mitään muuta hoitoa. Olisiko ollut liikaa kirjoittaa kohtaus Willin käynnistä psykologilla tai vaikka ryhmäterapiassa?

haluan huutaa niin kauan että kaikki luuni murtuvat.

Toinen vähän ärsyttävä asia oli teksin ulkoasu masentuneen Willin luvuissa, niissä ei nimittäin ollut välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia, eli lukeminen oli aika vaikeaa. Kahta samannimistä päähenkilöä erottavana tehokeinona tämä kuitenkin toimi erittäin selkeästi, ja kun ottaa huomioon teoksen nuoren kohderyhmän tällainen "lisäapu" annettakoon anteeksi, välillä kun näin aikuisenkin lukijan saattaa olla vaikeaa erottaa kenen näkökulmassa ollaan milloinkin, ja silloin hahmot eivät edes yleensä koskaan ole samannimisiä nuoria miehiä.

minä: kuule, tiny - yritän käyttäytyä mahdollisimman hyvin, mutta sinun täytyy ymmärtää - olen aina jonkin pahan reunalla. ja joskus joku sellainen ihminen kuin sinä saa minut kääntämään katseeni, enkä tiedä olevani putoamisen partaalla. mutta loppujen lopuksi käännyn aina takaisin. aina. menen joka kerta reunan yli. sitä paskaa minä joudun sietämään joka päivä.


Romaani oli kaikessa huuorissaan eittämättä erittäin viihdyttävä lukukokemus, sitä ei käy kieltäminen. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän nopeasti tehdyltä, lopputulos olisi voinut olla parempi jos kirjailijat olisivat hautoneet ja työstäneet sitä vielä vähän kauemmin. Esimerkiksi Tinystä olisi voinut tulla syvällisempi puoli aiemmin esiin, teinidraamaa olisi voinut olla vähemmän ja syvyyttä enemmän. Jäämme odottamaan seuraavaa teosta.

"Tiny Cooper voi olla ilkeä velho, mutta hän on vapaa mies, ja jos hän haluaa olla jättiläishypähtelijä, hänellä on siihen isokokoisena amerikkalaisena oikeus."

minä - matikkakisat = minä + kiitollisuudenvelka sinulle


Loppujen lopuksi pidän Will Grayson, Will Graysonia positiivisena lukukokemuksena ja voin suositella sitä. Valitettavasti kuitenkaan muihin John Greenin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei pysyt yhtä hyvin kasassa kuin vaikkapa Kaikissa viimeisissä sanoissa. Olen vähän huolestunut: toivoisin Greenin viimeistelevän teoksensa huolella, kun hänen on kerran nähty siihen pystyvän. Toivon ettei hän valitsi kirjoittaa liian helppoja nuortenkirjoja kun hänellä on taito kertoa syvempikin, koskettavampi tarina. Myös Levithanin suomennoksia odotan innolla!


Minulla ei ole yleensä ollut mitään valitettavaa Helene Butzowin suomennoksista, mutta tässä huomioni kiinnitti eräs kohta:

 "- -olimme pitkin ja poikin ja palavissamme."

Mitä ihmettä tässä on mahtanut alun perin olla? We were all over each other? Ehkä, toivottavasti tämä oli vain jokin ensimmäinen raakaversio joka on vahingossa jäänyt lopulliseen teokseen. 


Helmet-lukuhaasteessa Will Grayson, Will Grayson menee kohtaan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

John Green &
David Levithan
Will Grayson, Will Grayson
suom. Helene Butzow
WSOY

minusta tuntuu, että on aika lopettaa kuhertelu, ennen kuin äti ja tiny karkaavat yhdessä ja perustavat bändin.


Täältä löydät blogikirjoitukseni John Greenin teoksista Tähtiin kirjoitettu virheArvoitus nimeltä MargoKaikki viimeiset sanat ja Teoria Katherinesta

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Donoghue: Huone

Huone (alk. The Room) on Irlannista kotoisin olevan, nykyään Kanadassa asuvan Emma Donoghuen setsemäs romaani. Se kertoo viisivuotiaan Jackin silmin hänen ja Äidin elämästä pienessä puutarhavajassa, jossa heitä pidetään vankeina. Jack ei tiedä sitä, ja hän luulee, että Huone on koko maailma.


"Äiti sanoo että ihmiset on täällä Cumberlandin klinikalla koska ne on vähän pipejä päästään mutta ei paljon. Jotkut on niin huolissaan ettei pysty nukkumaan tai syömään ja jotkut pesee liikaa käsiään, en tiennyt että voi pestä liikaa. Jotkut on lyöneet päänsä eikä tiedä enää, keitä ne on, ja jotkut on koko ajan surullisia tai naarmuttaa käsivarsiaan jopa veitsillä, en ymmärrä miksi. Lääkärit ja hoitajat ja Pilar ja näkymättömät siivoojat ei ole pipejä, ne on täällä auttamassa. Äiti ja minäkään ei olla sairaita, me vain levätään täällä vähän aikaa- -"


Viisivuotiaan kertomana järkyttävä tarina saa vielä uudenlaista syvyyttä, lapsiparka kun ei tiedä paremmasta, lukijan kuitenkin huomatessa miten äiti sinnittelee luodakseen Jackille inhimillisen elämän. On langasta ja kananmunankuorista tehty käärme, muutamat moneen kertaan luetut lastenkirjat ja säännölliset rutiinit.


Donoghue onnistuu loistavasti luomaan lukijan silmien eteen avautuvan maailman, joka on niin kovin tosi kaikkine yksityiskohtineen ja moniulotteisine hahmoineen. Tämä maailma on synkkä, mutta myös rakkaudentäyteinen ja toivoa pilkahteleva.



Emma Donoghue
Huone
suom. Sari Karhulahti
Tammi


Helmet-lukuhaasteessa Huone täyttää kohdan 21. Sankaritarina, koska näen Jackin suurena sankarina.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joel Dicker
Baltimoren sukuhaaran tragedia
suom. Kira Poutanen
Tammi
Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta- romaanistaan tunnetun Joel Dickerin toinen suomennettu teos. Täältä pääset lukemaan blogikirjoitukseni Harry Quebert-romaanista.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ilmestynyt vuonna 2015, ja sen on suomentanut Tammelle Kira Poutanen vuonna 2016. Romaanin päähenkilönä on Harry Quebertista tuttu Marcus Goldman ennen kirjallista läpimurtoaan ja huimaan suosioon kavunnutta uraansa. Nyt hän on vielä aloitteleva kirjailija, joka elää muistoissaan vuosientakaista Tragediaa.

Marcus Goldman on kotoisin Montclairista tavallisesta, työväenluokkaisesta perheestä, mutta hänen isänsä veli Saul-setä ja tämän vaimo Anita-täti ovat varakkaita ja tasokkaita, menestyviä ja kadehdittuja. Heillä on suuri koti, uusi auto ja Saulilla maine lyömättömänä juristina. On lomaosake siellä ja kakkoskoti täällä sekä isovanhempien suosio. Kun Marcus siis vierailee Baltimoressa Saul-sedän, Anita-tädin ja serkkujensa ja parhaiden ystäviensä Hillellin ja Woodyn luona, on elämä niin makoisaa kuin vain olla ja voi.

Aina Tragediaan asti.

Lukijalle paljastuu vasta aivan kirjan loppupuolella tämä suuri Tragedia, jonka seurauksena Woody jäi kiinni dopingista ja menetti ammattilaisuran amerikkalaisen jalkapallon parissa, Anita-täti jäi väärinkäsityksen takia kuorma-auton alle, talot piti myydä, Saul menetti uransa ja joutui muuttamaan muualle ja Hillel ja Woody kokivat vielä äitiäänkin hirvittävämmän kohtalon.

Teoksessa liikutaan useammalla aikatasolla: Marcuksen lapsuudessa ja nuoruudessa, heti Tragedian jälkeisessä ajassa, muutama vuosi siitä eteenpäin, muutama vuosi nykyisestä taaksepäin ja nykyajassa, kahdeksan vuotta Tragedian jälkeen.

Kirjassa oli siis paljon takaumia, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta ne eivät toimineet. Olisi ollut selkeämpää jos olisi ollut vain yksi mennyt aika johon aina palattiin nykytodellisuudesta, mutta eri tapahtuma-aikoja oli paljon, ja kaikista kerrottiin pirstaleisesti. Kun kauimmassa ajassa paljastettiin jotain, hypättiin hetkeksi takaisin nykytodellisuuteen ja siitä jonnekin keskelle jossa tapahtui jotain ihan muuta. Tavallaan voisi siis jopa sanoa, että teoksessa on monta yhtä aikaa etenevää tarinaa: kauimpana päähenkilö Marcus on lapsi ja leikkii serkkujensa kanssa ihailemiensa Baltimoren sukulaisten luona, jossain välimaailmassa jokin tuntematon Tragedia on tapahtunut, ja Marcus viettää paljon aikaa Baltimoren Saul-sedän luona, joka jostain syystä on kuitenkin menettänyt kaiken, ja nykyajassa Saul-setäkin on kuollut jo, ja Marcus kohtaa menneisyytensä kohtaamalla yllättäen senaikaisen tyttöystävänsä. Muistiinpanovälineitä tai vähintään keskittynyttä huomiokykyä siis tarvitaan teoksen parissa.

Tarinassa on valitettavasti melko paljon kliseitä ja hahmoista on vaikeaa saada otetta kuvan ollessa melko kaksiulotteinen.

Tässä kiteytyy kliseisyys: eikö palkittu kirjailija oikeasti pystynyt parempaan?

"Kun tuona päivänä ajoin Kevinin talon portista ulos, en huomannut kadulle pysäköityä mustaa pakettiautoa enkä miestä, joka tarkkaili minua ohjauspyörän takaa.
Lähdin matkaan, mies seurasi minua."

Onneksi teoksessa myös pilkahteli huumoria, johon ainakin minä pystyin tarttumaan:

- Mitä kirjoitat?
-Kirjaan ylös epäilyttäviä merkkejä. Hullu lenkkeilijänainen, pesukarhut...


- Voisin ajaa nurmikkonne, jos haluatte.
- En tarvitse nurmikonleikkausapua.
Woody yritti uudestaan. Hänestä nurmikon ajaminen oli loistava idea. 
- Ette varmaan, mutta minä leikkaan ruohikon täydellisesti. Saatte aivan upean nurmikon.
- Nurmikkoni on jo loistavassa kunnossa. Miksi et ole koulussa?
- Nurmikkonne takia, herra Goldman. Minusta olisi hurjan hauskaa ajaa nurmikkonne kiitokseksi ystävällisyydestänne.

Helmet-lukuhaasteessa teos menee kohtaan 26. Sukutarina, koska sitä jos mitä se todellakin on.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Forman: Where she went

Kuvahaun tulos haulle where she went
Gayle Forman
Where she went
Gayle Formanin teos Where she went on jatko-osa elokuvaksikin tehdylle Jos vielä jään-romaanille. (Linkit youtubeen elokuvan traileriin ja #kirjaan.) Kerrattakoon sen verran, että Jos vielä jään-teoksessa 17- vuotiaan Mian lukio lähenee loppuaan ja hän miettii toteuttaisiko utopistisen unelmansa ja hakisi opiskelemaan ammattilaismuusikoksi Juilliardiin maan toiselle puolelle, vai jäisikö hän opiskelemaan tavalliseen yliopistoon kotikulmille, jossa hänen poikaystävänsä Adamin bändi on tekemässä läpimurtoa. Mia joutuu kuitenkin auto-onnettomuuteen menettäen koko perheensä ja vaipuu koomaan. Nyt hänen on yhtäkkiä tehtävä elämänsä suurin valinta: lähteäkö muun perheensä mukana vai jäädä?

Kuvahaun tulosJatko-osa tarkastelee Mian ja Adamin elämää Adamin kertomana kolme vuotta Mian onnettomuuden jälkeen. Adamista on tullut supersuosittu rocktähti ja Mia valmistui Juilliardista ennätysajassa aloittaakseen ammattilaisuransa sellistinä. Mia päätti elää, ja valitsi Juilliardin, jättäen Adamin. Adam murtui tästä päätöksestä, ja se sai hänet kirjoittamaan läpimurtohitiksi tulleen bändin levyn Collateral damage.

Adam ja Mia kohtaavat yllättäen New Yorkissa, ja he viettävät yön kahdestaan kulkien pitkin kaupungin katuja, Mian esitellessä lempipaikkojansa nykyisessä kotikaupungissaan. Heillä on vain tämä yksi yö aikaa selvittää välinsä ennen kuin kiertueet vievät heidät eri puolille maailmaa.


"Will a few hours in this magical city be enough to lay their past to rest, for good - 
or can you really have a second chance at first love?"


Itsenäisenä teoksena Where she went ei mielestäni toimi niin hyvin kuin Jos vielä jään, mutta se annettakoon anteeksi. Sen sijaan se antaa kaivattuja vastauksia ensimmäisen teoksen faneille, ja onnistuu mielestäni tässä tehtävässä hyvin. Where she went ei päästä lukijaansa liian helpolla; Forman on tehnyt hyvää työtä sen eteen ettei juoni ole liian ennalta-arvattava, jännitys pysyy yllä loppuun asti. Pidin myös hahmojen luonnollisuudesta ja elävyydestä.

"Sometimes I'm scared to look
Afraid of the stories they'll tell
Afraid that in those eyes
Is a return ticket to hell"

Rakenteessa en pitänyt takaumista, ne katkaisivat tarinaa ja eivät aina edes tuoneet siihen mitään lisää. Jos kuitenkin osaa jättää nämä omaan arvoonsa (tai jopa hypätä yli) voi kirjan taianomaisuudesta nauttia. Varsinkin lopussa olevat Adamin kirjoittamat kappaleet ovat todella kauniita.

"Nothing, she tells me, is ever really gone
Not you, not me, not him, it all just rolls along
An object never disappears without any trace
In its absence, there still exists a kind of negative space
Fill it up, she says, with love, with song, with candles on a cake
Light the darkness, take my hand, it will all be okay"

Mietin pitkään laitanko Where she wentiä Helmet-lukuhaasteeseen, koska se ei ole suomenkielistä kirjallisuutta, mutta lukuhaasteen sivulta tarkistettuani missään ei kielletty käyttämästä muuta kuin suomenkielistä kirjallisuutta. Tällöin Where she went täyttää kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Jos kiinnostuit kirjasta, sitä ei tietääkseni myydä Suomessa missään, minä tilasin omani ebaysta muutamalla eurolla. Sitä kannattaa kokeilla! Tässä vielä linkki Jos vielä jään- blogikirjoitukseeni.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Murakami: 1Q84

Kuvahaun tulos haulle haruki murakami 1q84 1-3 keltainen pokkari
Haruki Murakami
1Q84
suom. Aleksi Milonoff
Tammi
Haruki Murakami on tunnettu japanilainen kirjailija, jonka teoksia on myyty miljoonia kappaleita ja käännetty yli 40 kielelle. Suomessa hänet tunnetaan muun muassa romaaneistaan Värittömän miehen vaellusvuodet, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik - rakastettuni. 1Q84 on hänen pääteoksensa.


1Q84:ä on vaikeaa kuvailla lyhyesti. Se on fantasiakirja, jännityskertomus ja rakkaustarina, mutta myös niin paljon enemmän kuin näihin kategorioihin mahtuu. Kun kirjalla on pituutta
1224 sivua, tarina saa todella monia ulottuvuuksia ja syvyyttä.

Tarina alkaa siitä, kun Tengo, kolmikymppinen matematiikanopettaja ja amatöörikirjailija, saa muokattavakseen 17-vuotiaan tytön Fuka-Erin kirjan Ilmakotelon. Fuka-Erillä on mahtavan mielikuvituksekas tarina jonka kieli valitettavsti ontuu, joten kustannustoimittaja lähettää tekstin Tengolle paranneltavaksi. Ilmakotelon tarina huumaa Tengon niin voimakkaasti, että hän alkaa kirjoittaa itse omaa kirjaa joka sijoittuu samaan, kahden kuun maailmaan.

Samaan aikaan toisaalla Aomame työskentelee kuntokeskuksen liikunnanohjaajana ja fysioterapeuttina, ja siinä sivussa hän tappaa väkivaltaisia miehiä. Eräänä päivänä istuessaan taksissa ruuhkaisella moottoritiellä kuljettaja neuvoo hänelle tien alas hätätikkaita pitkin, ja kiivetessään niitä Aomame päätyy rinnakkaistodellisuuteen, vuodesta 1984 vuoteen 1Q84. Hän saa pian huomata, että uudessa todellisuudessa paistaa taivaalta kaksi kuuta, aivan kuten Ilmakotelon tarinassa.

Lukija huomaa pian, että Tengolla ja Aomamella on yhteys: he olivat lapsena samalla luokalla. Kumpikin viihtyi omissa oloissaan ja jäi kaveriporukoiden ulkopuolelle taustansa takia, sillä Aomamen vanhemmat olivat hartaita uskovaisia, Tengon isä taas oli kiihkeä televisiolupamaksujen kerääjä. Viikonloppuisin muiden lasten huvitellessa tämä kaksikko joutui kulkemaan vanhempiensa mukana pitkin ja poikin kaupunkia ovelta ovelle; Aomame vanhempiensa perässä saarnaamassa Jumalasta ja Tengo isänsä kanssa lupamaksujen perässä. Yhden ainoan, merkityksellisen kerran Aomame tarttuu Tengoa kädestä ja he katsovat toisiaan suoraan silmiin. Pian sen jälkeen Aomame vaihtaa koulua, mutta kumpikin muistaa tulevat vuodet tämän kohtaamisen ja vaalii sitä muistoissaan.

Kirjan viimeisellä kolmanneksella tapahtumien tahti kiihtyy, kun pahikset lähtevät Aomamen perään. He palkkaavat Ushikawan, rujon mutta taitavan miehen jäljittämään naista. Lukijan hermot ovat koetuksella kun verkko kiristyy pikku hiljaa ja Ushikawa pääsee lähemmäs ja lähemmäs piileskelevää Aomamea.

Kuvahaun tulos haulle haruki murakami
Haruki Murakami
kuva: The Guardian
1Q84 on kaunis fantasiakirja, sillä se jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Pikkuväen, ilmakoteloiden ja äänien merkitystä ei lopultakaan selitetä tyhjentävästi, vaan salaisuuden verho pysyy näiden yllä loppuun asti. Toisaalta tämä vähän häiritsi minua, mutta toisaalta taas se vain pitää hyväksyä romaanin tyylinä.

1Q84 on jopa vähän filosofinen: teoksessa käsitellään niin eksistentialismia rinnakkaistodellisuusmiljöönsä takia:

"Mutta tämä ei ole mitään tarinaa. Tämä on tosielämää."
Tamaru siristi silmiään ja katsoi tiukasti Aomamea. Sitten hän avasi hitaasti suunsa ja sanoi: 
"Mistä sen tietää?"

"Rahojen kanssa tuskailu aiheutti hänelle päänsärkyä, joten hän päätti unohtaa koko asian. Rahoja hän voisi miettiä paremmalla ajalla. Raha ei ollut elävä olento. Se ei karkaisi mihinkään, jos sitä ei vahtisi. Tai mistä sitä tiesi."

kuin myös koska Aomame on palkkatappaja, teoksessa luonnollisesti pohditaan mikä on oikein ja mikä väärin:

"Tässä maailmassa ei ole absoluuttista hyvää eikä absoluuttista pahaa. Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi. Ja päinvastoin.-- Tärkeintä on säilyttää tasapaino hyvän ja pahan välillä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos painottaa liikaa jompaakumpaa, on vaikea pitää kiinni todellisesta moraalista. Itse asiassa tasapaino itsessään on hyvää."


Pidin siitä miten 1Q84:ssä kohdataan ihmisen rikkinäisyys. Monella hahmolla on synkkä menneisyys: yksi on kasvanut orpokodissa, toinen karkasi kotoa, on perheväkivaltaa, lapsen tahdon tukahduttamista, ihmisen kohtaamattomuutta, tyhjyyttä sisällä, murhia ja itsemurhia. Kaikki nämä esiintyvät tälläkin hetkellä tässä maailmassa eikä sitä saa unohtaa.


"Sitä hän vain kaipasi - että joku tukisi ja halaisi häntä ehdoitta, 
että joku lohduttaisi häntä edes hetken." 



Rakastan 1Q84:n kieltä! Siinäkin näkyy teoksen fantasiamaisuus: Murakamilla on taito kuvata asioita kuten kukaan muu ei kuvaa, mutta teksti säilyy silti edelleen täysin helposti luettavana. 1Q84 ei briljeeraa kielenkäytöllä vaan viljelee sopivissa paikoissa sopivia lausahduksia, joita lukija saa jäädä nautiskelemaan.

"Maisema ikkunan ulkopuolella näytti siltä kuin maialma olisi asettunut jonnekin 'kurjan' ja 'ilottoman' välimaastoon ja koostunut loputtomasta rykelmästä erimuotoisia mikrokosmoksia."


Kirjassa pidin juuri sen syvyydestä. Kerronta välillä jopa polki paikallaan, mutta kirjailija ei valinnut nopeaa tietä ulos vaan otti laajasti sivuhenkilöitä mukaan ja kehitti kaikenlaisia sivujuonenkäänteitä. Myös yllättävää oli se, kuinka hahmojen kohtaloita kiedotaan yhteen: esimerkiksi lukijalle paljastetaan että sekä Aomamelle että Tengolle läheinen henkilö on kuollut samalla tavalla. Sattumaako? Se jätetään lukijan päätettäväksi.


 Helmet-lukuhaasteessa 1Q84 täyttää kohdan 31. Fantasiakirja.


"Siksi on erittäin tärkeää maadoittaa tunteensa - 
tukevasti, niin kuin ankkuroisi kuumailmapallon."

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Teckman: Tavallinen Joe

Tavallinen Joe on britti Jon Teckmanin (s.1963) esikoisteos. Hän on tehnyt menestyksekään uran elokuvapolitiikassa: hän on toiminut Britannian hallituksessa elokuvapoliittisena neuvonantajana ja hän oli kolme vuotta Britannian elokuvainstituutin johtaja.

Romaanikin sijoittuu elokuvamaailmaan: päähenkilö Joe West on elokuvien parissa työskentelevä kirjanpitäjä, jolla on tavallisen miehen tavalliset murheet pompottelevine työkavereineen ja unohtuvine pistorasia-adaptereineen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän päätyy sänkyyn Hollywoodin kauneimman ja halutuimman näyttelijättären Olivia Finchin kanssa. Joe pääsee toteuttamaan jokaisen miehen unelman, mutta kokee kunniallisena aviomiehenä ja kahden lapsen isänä valtavaa syyllisyyttä. Säilyykö salaisuus, pelastuuko avioliitto?

Minä en pitänyt Tavallisesta Joesta. Hahmoja oli vähän ja kaikki olivat yksiulotteisia, juoni oli pelkkää paljastuuko - eikö paljastu - kissanhännänvetoa, kaunis kieli, älykkyys ja syvä pohdinta puuttuivat. Esimerkiksi Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla on paljon vivahteikkaampi ja elävämpi kirja pettämisteemasta. Teos oli valitettavan yksiulotteinen, ja olisin odottanut enemmän elokuvien ja näin taiteen ja kerronnan parissa pitkään työskenneeltä ihmiseltä.

En pitänyt siitä, kuinka hahmot eivät kehity, kukaan ei tee mitään kokonaan kirjan suuntaa muuttavaa ratkaisua. Joen tavallisuutta korostetaan niin paljon, että kaikki ajoittain vähän pilkahteleva inhimillisyys katoaa sen alle. Mitään muita ominaispiirteitä Teckman ei liiemmälti olekaan Joelle kehittänyt. Kirjassa oli myös yksi, tässä nimeämättömäksi jäävä, hyvin epäuskottava ristiriitaa aiheuttava tekijä. On vain mahdotonta uskoa ettei tuo asia selviäisi oikeassa elämässä ja että se jopa veisi yhden hahmoista hulluuden partaalle. Kertakaikkiaan sielutonta ja kaukana lukijan samaistuttavuudesta.

Tässä on kohta jossa Teckman kuvaa jotakin oikeaa: jotakin olemassa olevaa johon lukija voi samaistua:

"Vein juomat ja leivonnaiset pöytään ja istuuduin. Katsoessani ympärilleni huomasin, että melkein jokainen pöytä oli samanlainen kuin omani: reissussa rähjääntynyt isä yhden, kahden tai kolmen lapsen kanssa --. Oli mahdollista, että minun tapaani nämä miehet pitivät linnaketta pystyssä paremman puoliskonsa ollessa ostoksilla tai rentoutuessa kotona, mutta en uskonut niin. Useasta hahmosta huokui epätoivoa, ja he näkivät liian paljon vaivaa sen varmistamiseksi, ettei heidän suojateiltaan puuttunut mitään, että jokainen hetki olisi niin hyvä kuin mahdollista, että muistot siitä aamusta antaisivat heille voimaa - heille kaikille, niin isille kuin lapsillekin, kunnes he tapaisivat jälleen seuraavana viikonlopuna.-- Tämä, minä pohdin, oli sitä, miltä avioero näytti. Tämä tapahtui miehille, jotka eivät pystyneet olemaan uskollisia yhdelle naiselle--."



9789150907483
Jon Teckman
Tavallinen Joe
HarperCollins
suom. Hanna Arvonen
2015

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja