Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Helmikuun 28. päivänä vietetään Kalevalan päivää. Kalevala on kansalliseepoksemme, ja se on niin tärkeää kirjallista perintöä, että se lasketaan kuuluvaksi maailmankirjallisuuteen.

Kalevalan kokosi Elias Lönnrot, yksi Suomen oppineimmista miehistä, 1800-luvulla. Hän teki useita runonkeruumatkoja ja kokosi suomalaista kansanrunoutta yhteen. Nämä kansanrunot olivat kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisesti, ja vuonna 1835 ne olivat ensimmäistä kertaa paperilla. Lönnrot keräsi viidentoista vuoden aikana muistiin noin 60 000 runonsäettä, jotka kertoivat koko elämän kirjosta: arjesta ja juhlasta, loitsuista, surunvalitteluista ja tervetulotoivotuksista.

     

Yousafzai & Lamb: Minä olen Malala

Minulla on uusi idoli. Nimittäin pakistanilaistyttö Malala Yousafzai. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnnon vuonna 2014 ja YK:n ihmisoikeuspalkinnon vuonna 2013. (Samana vuonna sen sain myös suomalainen Liisa Kauppinen kuurojen hyväksi tehdystä elämäntyöstä, vau!)

Malala Yousafzai
& Christina Lamb
Minä olen Malala
Tammi/2014
Salarzai Limited/2013
Suom. Jaana Iso-Markku

Luin siis Malala Yousafzain Christina Lambin kanssa kirjoittaman kirjan Malalan tarinasta. Näin kirjan kirjakaupassa, ja ajattelin sivistää itseäni parin vuoden takaisesa Nobelvoittajasta ja lukea kirjan. Teos löytyi lähikirjastosta, ja luin sen vain parissa päivässä!

Malalan tarina on uskomaton. Hän asuu Pakistanissa, käy koulua ja kampanjoi isänsä Ziauddin Yousafzain kanssa tyttöjen oikeudesta käydä koulua. Terrosistijärjestö Taliban on vallannut alaa Pakistanissa, ja se yrittää estää tyttöjen koulunkäyntiä ja muuta itsenäistä elämää muslimien pyhään kirjaan Koraaniin vedoten ja jopa kouluja räjäyttäen. Malala ei suostu jäämään pois koulusta, ja vaarasta huolimatta hän yrittää isänsä kanssa saada alueen lapsia käymään koulua. Lopulta käykin huonosti: Taleban-taistelija ampuu Malalaa ja kahta muuta tyttöä koulubussissa. Kuin ihmeen kaupalla kukaan heistä ei kuole, ja Malala kiidätetään hoitoon Isoon-Britanniaan vakavien vammojensa takia. Siellä hän asuu nykyään perheensä kanssa, käy koulua ja yrittää vaikuttaa lasten koulunkäyntimahdollisuuksiin ja rauhan edistämiseen.

Kirja itsessään on selkeästi jaoteltujen kappaleidensa ansoista helppolukuinen. Turvallisessa Pohjois-Euroopassa asuneelle elämä on kuitenkin täysin päinvastaista siellä kuin täällä: mangopuut kasvavat, joet tulvivat ja terroristit riehuvat. Köyhyys, korruptio, luonnonilmiöt ja maan sisäinen pakolaisuus ovat Pakistanissa valitettavan yleisiä. Mielenkiintoista oli lukea islamista nuoren tytön silmin: hän näki uskontonsa rauhaa, anteliaisuutta ja viisautta edistävänä uskontona, kun taas Taleban tulkitsee vanhoja kirjoituksia omiin päämääriinsä sopiviksi ja yrittää sillä oikeuttaa julmat tekonsa. Teoksen mukaan Koraanissa kehotetaan kaikkia lapsia opiskelemaan ja tulemaan viisaiksi, mutta terroristit vääristelevät tätä ja käskevät naisten pysyä sisätiloissa.

Kirjassa on eräs suomennoskummallisuus: viimeisillä sivuilla Malala kertoo haluavansa tulla tunnetuksi tyttönä, joka taisteli koulutuksen puolesta, eikä tyttönä, jota Taliban ampui, mutta silti suomenkielisen kirjan kanteen on laitettu "Minä olen Malala- Koulutyttö jonka Taliban yritti vaimentaa". Englanninkielinen alkuteos taas on I am Malala. The girl who stood up for education and was shot by the Taliban. Mietin mitäköhän suomentaja on tässä oikein ajanut takaa...?

Malala on vasta 18-vuotias, mutta kaikista maailman ihmisistä uskoisin hänen todella saavan muutoksen aikaan.

Malalan nettisivut: https://www.malala.org/

Helmet-lukuhaasteessa Malala menee kohtiin
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja, koska Malala pakenee Pakistanin sisällä Talebania ja luonnonkatastrofia,
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja,
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, sillä Malala tekee niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin sellaista työtä jota moni mieskään ei tee,
26. Elämäkerta tai muistelmateos,
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja,
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja

Surullisia uutisia kirjailijarintamalta

Varmasti olettekin jo kuulleet, mutta ajattelin mainita vielä täällä blogissakin, että eilen 19.2.2016 valitettavasti kaksi tunnettua kirjailijaa on menehtynyt: Umberto Eco ja Harper Lee.

Eco syntyi vuonna 1932. Hän oli italialainen, ja hän toimi kirjailijan uransa lisäksi semiotiikan professorina Bolognan yliopistossa. Hänen tunnetuin teoksensa on Ruusun nimi, mutta hän kirjoitti paljon myös muita romaaneja. Hän toimi koko uransa opettajana, ja julkaisi myös tieteellisiä kirjoja ja artikkeleita.





Harper Lee syntyi vuonna 1926, ja hän taas oli yhdysvaltalainen. Hänet tunnetaan parhaiten romaanistaan Kuin surmaisi satakielen, ja siitä hän saikin Pulitzer-palkinnon vuonna 1961. Hänen toinen romaaninsa Kaikki taivaan linnut julkaistiin Yhdysvalloissa vasta 2014 ja Suomessa viime vuonna, vaikka Lee kirjoitti sen  jo 1950-luvun lopulla. Sanotaan, että sen käsikirjoitus oli pankin tallelokerossa josta se löydettiin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lee eli paljon vaatimattomamman elämän kuin Eco: Lee työskenteli lentoyhtiön toimistossa lakiopintojen jäätyä kesken. En kuitenkaan halua arvostella tai vertailla kirjailijoita, eihän asia minulle kuulu miten kukakin elämänsä elää. Toivon, että he saivat kokea hienoja asioita elämässään ja olla onnellisia. Suuren jäljen he ainakin jättivät kirjallisuuteen.

Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins
Nainen junassa
Otava
2015

Paula Hawkinsin esikoisromaani Nainen junassa (The Girl on the train) on saavuttanut valtaisan menestyksen: romaani ilmestyi vasta viime vuonna, ja se on jo bestseller niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin, oikeudet kirjasta on myyty 34 eri maahan ja Dreamworks on ostanut sen elokuvaoikeudet.

Nainen junassa kertoo kolmekymppisestä Rachelista, joka matkustaa junalla joka päivä töihin Lontooseen. Joka päivä juna pysähtyy hetkeksi tiettyyn kohtaan, ja Rachelille avautuu näkymä vieraiden ihmisten elämään: hän tarkkailee tietyn talon asukkaita, Jessiä ja Jasonia, kuten hän on heidät nimennyt, elämässä täydellistä elämäänsä. Sitten eräänä päivänä työmatkallaan Rachel näkee talon pihalla jotain yllättävää ja epäuskottavaa, ja pian tämän jälkeen Jess katoaa. Päivä päivältä Rachel itse alkaa kietoutua syvemmälle ja syvemmälle mukaan tarinaan.

Nainen junassa on trilleri, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Se on todella huolellisesti kirjoitettu kokonaisuutena. Teos kiitää nopeasti kuin pikajuna, mutta pitää lukijan jännityksessä loppuun asti. Hahmoja on vähän, joten on mielenkiintoista seurata heidän suhteita toisiinsa. Hahmokenttä herättääkin ristiriitaisia tunteita: avainhenkilöitä on vain muutama joista paljastuu yllättäviä puolia, mutta ulkopuolisia hahmoja ei ole kovin montaa ja he jäävät valitettavasti ohuiksi ja stereotyyppisiksi, kuten vaikkapa Rachelin äiti ja Riley-poliisi. Koska koko kirja pyörii muutaman hahmon ympärillä, juoni toisaalta etenee nopeasti, mutta toisaalta taas hahmoista ei silti kerrota paljoakaan niitä pieniä asioita joista lukija voisi itse  päätellä millaisia he ovat. Tällöin he keikkuvat jopa vähän uskottavuuden rajoilla, koska heitä tarkastellaan vain yhdestä näkökulmasta ja lukijalle kerrotaan heistä vain siitä näkökulmasta, voisivatko he olla syyllisiä.

Mielenkiintoinen lähestymistapa on se, että päähenkilö on alkoholisti, ja kaiken lisäksi hän on ollut niin kännissä sinä iltana, kun kaikki tärkeä tapahtui, ettei hän muista mitään. Alkoholismi on valitettavan yleistä, mutta olin rehellisesti sanottununa yllättynyt lukijana, sillä en heti muistakaan muita kirjoja jossa päähenkilö kuvailisi avoimesti juomistaan ja joutuisi selvittämään mitä on tullut tehneeksi humalassa. Alkoholismi on enemmän tai vähemmän tabu meillä Suomessa, joten on ihanaa lukea kirja tästäkin näkökulmasta. Myös kuvaus on erittäin hyvin onnistunut.

Helmet-lukuhaasteessa Nainen junassa menee kohtiin 2. Matkakertomus, 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja ja 44. Kirjassa joku kuolee.

"Siitä on hyvin pitkä aika, kun minulla on viimeksi ollut syy selvänä pysymiseen."

Philbrick: Kamppailu merta vastaan

Nathaniel Philbrick
Kamppailu merta
vastaan
2000
Tammi &
Bonnier Books Finland
suom. Renne
Nikupaavola

Nathaniel Philbrickin teos Kamppailu merta vastaan on tositapahtumiin perustuva teos 1800-luvun valaanpyytäjistä, joiden kohtalosta syntyi Herman Melvillen teos Moby Dick. Eri taustoista peräisin olevat miehet lähtivät vuonna 1819 työmatkalle, metsästämään kaskelotteja Tyynestä merestä myydäkseen niiden öljyn, mutta luonto iskikin heitä vastaan. Valtava kaskelotti hyökkäsi miesten aluksen Essexin kimppuun harvinaisella aggressiivisuudella ja päättäväisyydellä. Alus upposi, ja 20 miestä pelastautui kolmeen pieneen valasveneeseen. Etelä- Amerikan rannikkoa etsien he matkasivat lopulta 4500 mailia, viettäen kolme kuukautta merellä. Kahdestakymmenestä miehestä vain kahdeksan selviytyi.

Kiinnostuin tekstistä sen mielenkiintoisen kannen perusteella. Näin Pocket shopissa kirjan esille nostetuna, sillä tarinasta tehtiin elokuva viime vuoden puolella, ja nyt otettiin painos tämän elokuvan kansikuvalla. (Linkki elokuvan traileriin täällä) Kuvassa merimiehet ovat veden varassa, ja heidän edessään on valtava valaan pyrstö uhkaavasti, lähes Auringon pimentäen. Aivan liian kiinnostava kansi ohitettavaksi siis!

Elokuvassa pääosaa esitti
Chris Hemsworth,
kuva täältä

Kamppailu merta vastaan- teoksessa miehet joutuivat kokonaan uuteen tilanteeseen. Teoksen nimen mukaankin he joutuivat kamppailemaan epäinhimillisissä olosuhteissa selvitäkseen tuulista, nälästä, janosta, epävarmuudesta ja pelosta. Meri oli heille tuttu; siinä missä kauppalaivojen kapteeneille ja miehistöille se oli vain matka myymään tavaraa, nämä miehet olivat kalastajia. He olivat vuosia merellä tullakseen muutamaksi kuukaudeksi kotiin vain lähteäkseen taas. Nyt he joutuivatkin kohtaamaan kaikki mahdolliset kauhut ennen niin tutussa ympäristössään. 

"Yksi merihistorian hirvittävimmistä tarinoista"

Teoksessa vahvasti esiin nousevia teemoja ovat luonteelujuus, yhteistyö ja paineensietokyky. Miehet, joista moni oli hyvin nuori ja moni täysin kokematon, joutuivat kestämään hirvittäviä olosuhteita. Kaikki heistä eivät selvinneet, ja nekin, jotka pelastuivat, selvisivät todella hiuskarvan varassa. Tämä johtui esimerkiksi todella tarkasta muonan jakamisesta ja päättäväisyydesta saada se riittämään. Toisaalta herää ajatus, olivatko miehet todella niin yhteenhitsautuneita kuin kirjassa annetaan ymmärtää; eivätkö he todellakaan missään vaiheessa esimerkiksi kyräilleet toisiaan tai taistelleet omasta selviytymisestään? Toisaalta taas tarina on melko kauhea jo tällaisenaankin, joten en ehkä edes halua tietää jos niin olisikin ollut.

Nantucket, kuva täältä

Helmet-lukuhaasteessa Kamppailu merta vastaan menee ennalta-arvattavasti kohtaan 32. Kirjassa on myrsky.

Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova
Edelleen Alice
WSOY
2007

Alice Howland on menestyksekkään uran tehnyt viisikymppinen Harvardin arvostettu kognitiopsykologian opettaja ja tutkija, kunnes hän alkaa huomata hälyttäviä merkkejä omassa kognitiossaan. Hän ajattelee hetkellisten unohdusten ja sekavuuden kuuluvan jokaisen elämään ja epäilee oireeksi vaihdevuosia, stressiä ja väsymystä, mutta eksyessään kotinsa lähellä hän alkaa jo pelätä tulleensa hulluksi. Selitys outoon käytökseen löytyy surullisesta diagnoosista: hänellä on varhaisen iän alzheimerin tauti. 

Muistisairaudet koskettavat valitettavasti tänä päivänä todella montaa ihmistä (pelkästään alzheimeria sairastaa maassamme arviolta yli 70 000 potilasta), ja pahempaan suuntaan ollaan valitettavasti ilmeisesti menossa: Suomessa väestön ikääntyessä muistisairauksian on ennustettu lisääntyvän. Vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2007, se voisi kertoa aivan yhtä hyvin tästä päivästä.

Kirjassa erityistä on se, että tarina kerrotaan Alicen, sairastuneen itsensä, näkökulmasta. Tässä teoksessa pidin siitä mitä peräänkuulutin viimeksi lukemani kirjan,Älä koskaan pyyhi kyneleitä paljain käsin-romaanin jälkeen: jos kirjassa on useita kertojia ja aikahyppyjä, tarina itsessään pirstoutuu ja sitä on vaikeampi seurata. Edelleen Alicessa edetään kuukausi kuukaudelta vain ja ainoastaan Alicen itsensä kertomana. Tämän takia romaania on miellyttävää ja helppoa lukea. Myös sairauden etenemisen hahmottaa hyvin kun päähenkilö kuvaa sitä koko ajan kronologisessa järjestyksessä eikä kukaan muu sairastuneen ulkoisen käytöksen perusteella.

Edelleen Alice on kaikessa synkkyydessään kuitenkin jollain kummalla tavalla lohdullinen teos. Alussa Alice pelkää ja on hermostunut tietäessään mistä joutuu luopumaan, mutta itse asiassa tarinan edetessä hän luopuu pelosta. Jos hän unohtaa mitä oli tekemässä tai sanomassa, se turhauttaa häntä hetken, mutta sitten hän jättää asian siihen ja siirtyy seuraavaan. En tiedä onko se kaikille muistisairaille todella näin, mutta tässä romaanissa se ainakin on kuvattu uskottavasti ja luonnollisesti. Perheensä Alice saa varpailleen, mutta itse hän huolestuu sitä vähemmän mitä enemmän unohtaa.

Helmet-lukuhaasteessa Edelleen Alice menee kohtiin 19. Päähenkilö on sinun unelmatyössäsi ja 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja. Unelmatyöni ei varsinaisesti liity psykologiaan, mutta ylipäätään opettaminen ja huippututkimuksen tekemiseen kyllä. Aihe taas on tärkeä koko perheelleni, sillä valitettavasti läheiseni sairastui alzheimerin tautiin ja  menehtyi viime syksynä.

Enemmän tietoa alzheimerin taudista: http://www.alzheimerinfo.fi/

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1. Rakkaus

Jonas Gardell (s. 1963) on ruotsalainen koomikko, teologian kunniatohtori ja tuottelias kirjoittaja: häneltä on julkaistu toistakymmentä kirjaa, ja hän on käsikirjoittanut stand up-esityksiä, näytelmiä ja kaksi kokoillan elokuvaa. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1. Rakkaus on Gardellin kuudes suomennettu teos. Se on trilogia, ja ensimmäinen osa on ilmestynyt vuonna 2012. Sarjan seuraavat osat ovat Sairaus ja Kuolema.

Jonas Gardell
Älä koskaan pyyhi
kyyneleitä paljain käsin
Johnny Kniga
2012
suom. Otto
Lappalainen

Romaani kertoo kahden nuoren miehen, Rasmuksen ja Benjaminin, nuoruudesta 1980-luvun Tukholmassa. He etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Rasmus on pikkukaupungin poika joka karkaa ahdasmielisyyttä eloisaan suurkaupunkiin, kun taas Benjamin on uskossaan varma Jehovan todistaja. Kaikki muut tuntuvat aina tietävän heistä jotain mitä he eivät itse tiedä, ja mitä ei voi ääneen sanoakaan: he ovat homoja.

Teoksessa muistutetaan usein, että aika oli silloin hyvin erilainen kuin nykyään: vuonna 1979 homoutta ei luokiteltu enää lääketieteellisesti sairaudeksi, mutta silti se oli tabu: se oli väärin, luonnotonta, inhottavaa ja perverssiä. Yritä siinä sitten kasvaa aikuiseksi ja olla oma itsesi.

Pojilla on kummallakin vain yksi toive: rakastaa ja saada vastarakkautta. Valitettavasti juuri sitä he eivät saisi haluta. Romaanissa seurataankin poikien epävarmuutta ja hapuilua heidän ihmissuhteidensa ja minäkuvansa rakentamisessa.

Teoksessa on paljon takaumia ja eri kertojia. Kertoja ja aika saattavat vaihtua jopa useasti saman sivun sisällä, ja tämän takia tarinaa on välillä vaikeaa seurata. Aikatasoja on itse asiassa kolme: Rasmuksen ja Benjaminin lapsuus ilmeisesti 1960-luvulla, heidän nuoruutensa 1980-luvun alkuvuosina ja yhden henkilön kuolinvuoteella oleminen vuonna 1989.

Mielestäni kerronnassa on käytetty outoja valintoja: jo ensimmäisillä sivuilla tehdään selväksi, että yksi henkilöistä kuolee, joten herää kysymys, miksi lukisin kirjaa jos tiedän jo alussa että hahmot eivät saa onnellista loppuaan? Ensimmäisessä osassa lukija odottaa mitä tapahtuu Rasmuksen ja Benjaminin kohdatessa, sillä takakannessakin mainostetaan "Ja kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää koskaan ennalleen." (Samaa tehokeinoa on muuten käytetty lukijoiden houkuttelemiseen vaikka kuinka monessa kirjassa, tässä esimerkiksi Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe- romaanin esittelytekstistä: "Vuosi vuodelta Wernerin ja Marie-Lauren polut lähenevät toisiaan. Mitä tapahtuu kun heidän tiensä viimein risteävät?")  Jos lukijalle kerrotaan jotain ihmeellistä tapahtuvan päähenkilöiden kohdatessa, miksi sanoa jo ensimmäisillä sivuilla yhden henkilön kuolevan ja myöhemmin kaikkien muiden? Doerrin romaanissa jännitys säilyy loppuun saakka.

Paljon kuullaan myös kertojan ääntä, joka selostaa, millainen kaupunki Tukholma tuolloin oli ja mitä Dagens Nyheter silloin ja silloin sanoi. Tämä tuo lukijalle lisää tietoa, mutta katkaisee ikävästi henkilöhahmojen kerronnan joka kerta, joten lopputulos on melko pirstaleinen.

Romaania on kehuttu paljon kauniiksi ja sydäntä särkeväksi, ja siksi tartuinkin siihen innokkaasti. Valitettavasti kuitenkin lopputulos oli pettymys juurikin epäyhtenäisen ja vaikeasti seurattavan rakenteensa takia.

Helmet-lukuhaasteessa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin menee kohtaan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, koska mihinkään muuhun kohtaan se ei oikein mene.