lauantai 22. heinäkuuta 2017

Murakami: 1Q84

Kuvahaun tulos haulle haruki murakami 1q84 1-3 keltainen pokkari
Haruki Murakami
1Q84
suom. Aleksi Milonoff
Tammi
Haruki Murakami on tunnettu japanilainen kirjailija, jonka teoksia on myyty miljoonia kappaleita ja käännetty yli 40 kielelle. Suomessa hänet tunnetaan muun muassa romaaneistaan Värittömän miehen vaellusvuodet, Suuri lammasseikkailu ja Sputnik - rakastettuni. 1Q84 on hänen pääteoksensa.


1Q84:ä on vaikeaa kuvailla lyhyesti. Se on fantasiakirja, jännityskertomus ja rakkaustarina, mutta myös niin paljon enemmän kuin näihin kategorioihin mahtuu. Kun kirjalla on pituutta
1224 sivua, tarina saa todella monia ulottuvuuksia ja syvyyttä.

Tarina alkaa siitä, kun Tengo, kolmikymppinen matematiikanopettaja ja amatöörikirjailija, saa muokattavakseen 17-vuotiaan tytön Fuka-Erin kirjan Ilmakotelon. Fuka-Erillä on mahtavan mielikuvituksekas tarina jonka kieli valitettavsti ontuu, joten kustannustoimittaja lähettää tekstin Tengolle paranneltavaksi. Ilmakotelon tarina huumaa Tengon niin voimakkaasti, että hän alkaa kirjoittaa itse omaa kirjaa joka sijoittuu samaan, kahden kuun maailmaan.

Samaan aikaan toisaalla Aomame työskentelee kuntokeskuksen liikunnanohjaajana ja fysioterapeuttina, ja siinä sivussa hän tappaa väkivaltaisia miehiä. Eräänä päivänä istuessaan taksissa ruuhkaisella moottoritiellä kuljettaja neuvoo hänelle tien alas hätätikkaita pitkin, ja kiivetessään niitä Aomame päätyy rinnakkaistodellisuuteen, vuodesta 1984 vuoteen 1Q84. Hän saa pian huomata, että uudessa todellisuudessa paistaa taivaalta kaksi kuuta, aivan kuten Ilmakotelon tarinassa.

Lukija huomaa pian, että Tengolla ja Aomamella on yhteys: he olivat lapsena samalla luokalla. Kumpikin viihtyi omissa oloissaan ja jäi kaveriporukoiden ulkopuolelle taustansa takia, sillä Aomamen vanhemmat olivat hartaita uskovaisia, Tengon isä taas oli kiihkeä televisiolupamaksujen kerääjä. Viikonloppuisin muiden lasten huvitellessa tämä kaksikko joutui kulkemaan vanhempiensa mukana pitkin ja poikin kaupunkia ovelta ovelle; Aomame vanhempiensa perässä saarnaamassa Jumalasta ja Tengo isänsä kanssa lupamaksujen perässä. Yhden ainoan, merkityksellisen kerran Aomame tarttuu Tengoa kädestä ja he katsovat toisiaan suoraan silmiin. Pian sen jälkeen Aomame vaihtaa koulua, mutta kumpikin muistaa tulevat vuodet tämän kohtaamisen ja vaalii sitä muistoissaan.

Kirjan viimeisellä kolmanneksella tapahtumien tahti kiihtyy, kun pahikset lähtevät Aomamen perään. He palkkaavat Ushikawan, rujon mutta taitavan miehen jäljittämään naista. Lukijan hermot ovat koetuksella kun verkko kiristyy pikku hiljaa ja Ushikawa pääsee lähemmäs ja lähemmäs piileskelevää Aomamea.

Kuvahaun tulos haulle haruki murakami
Haruki Murakami
kuva: The Guardian
1Q84 on kaunis fantasiakirja, sillä se jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Pikkuväen, ilmakoteloiden ja äänien merkitystä ei lopultakaan selitetä tyhjentävästi, vaan salaisuuden verho pysyy näiden yllä loppuun asti. Toisaalta tämä vähän häiritsi minua, mutta toisaalta taas se vain pitää hyväksyä romaanin tyylinä.

1Q84 on jopa vähän filosofinen: teoksessa käsitellään niin eksistentialismia rinnakkaistodellisuusmiljöönsä takia:

"Mutta tämä ei ole mitään tarinaa. Tämä on tosielämää."
Tamaru siristi silmiään ja katsoi tiukasti Aomamea. Sitten hän avasi hitaasti suunsa ja sanoi: 
"Mistä sen tietää?"

"Rahojen kanssa tuskailu aiheutti hänelle päänsärkyä, joten hän päätti unohtaa koko asian. Rahoja hän voisi miettiä paremmalla ajalla. Raha ei ollut elävä olento. Se ei karkaisi mihinkään, jos sitä ei vahtisi. Tai mistä sitä tiesi."

kuin myös koska Aomame on palkkatappaja, teoksessa luonnollisesti pohditaan mikä on oikein ja mikä väärin:

"Tässä maailmassa ei ole absoluuttista hyvää eikä absoluuttista pahaa. Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi. Ja päinvastoin.-- Tärkeintä on säilyttää tasapaino hyvän ja pahan välillä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos painottaa liikaa jompaakumpaa, on vaikea pitää kiinni todellisesta moraalista. Itse asiassa tasapaino itsessään on hyvää."


Pidin siitä miten 1Q84:ssä kohdataan ihmisen rikkinäisyys. Monella hahmolla on synkkä menneisyys: yksi on kasvanut orpokodissa, toinen karkasi kotoa, on perheväkivaltaa, lapsen tahdon tukahduttamista, ihmisen kohtaamattomuutta, tyhjyyttä sisällä, murhia ja itsemurhia. Kaikki nämä esiintyvät tälläkin hetkellä tässä maailmassa eikä sitä saa unohtaa.


"Sitä hän vain kaipasi - että joku tukisi ja halaisi häntä ehdoitta, 
että joku lohduttaisi häntä edes hetken." 



Rakastan 1Q84:n kieltä! Siinäkin näkyy teoksen fantasiamaisuus: Murakamilla on taito kuvata asioita kuten kukaan muu ei kuvaa, mutta teksti säilyy silti edelleen täysin helposti luettavana. 1Q84 ei briljeeraa kielenkäytöllä vaan viljelee sopivissa paikoissa sopivia lausahduksia, joita lukija saa jäädä nautiskelemaan.

"Maisema ikkunan ulkopuolella näytti siltä kuin maialma olisi asettunut jonnekin 'kurjan' ja 'ilottoman' välimaastoon ja koostunut loputtomasta rykelmästä erimuotoisia mikrokosmoksia."


Kirjassa pidin juuri sen syvyydestä. Kerronta välillä jopa polki paikallaan, mutta kirjailija ei valinnut nopeaa tietä ulos vaan otti laajasti sivuhenkilöitä mukaan ja kehitti kaikenlaisia sivujuonenkäänteitä. Myös yllättävää oli se, kuinka hahmojen kohtaloita kiedotaan yhteen: esimerkiksi lukijalle paljastetaan että sekä Aomamelle että Tengolle läheinen henkilö on kuollut samalla tavalla. Sattumaako? Se jätetään lukijan päätettäväksi.


 Helmet-lukuhaasteessa 1Q84 täyttää kohdan 31. Fantasiakirja.


"Siksi on erittäin tärkeää maadoittaa tunteensa - 
tukevasti, niin kuin ankkuroisi kuumailmapallon."

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Teckman: Tavallinen Joe

Tavallinen Joe on britti Jon Teckmanin (s.1963) esikoisteos. Hän on tehnyt menestyksekään uran elokuvapolitiikassa: hän on toiminut Britannian hallituksessa elokuvapoliittisena neuvonantajana ja hän oli kolme vuotta Britannian elokuvainstituutin johtaja.

Romaanikin sijoittuu elokuvamaailmaan: päähenkilö Joe West on elokuvien parissa työskentelevä kirjanpitäjä, jolla on tavallisen miehen tavalliset murheet pompottelevine työkavereineen ja unohtuvine pistorasia-adaptereineen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän päätyy sänkyyn Hollywoodin kauneimman ja halutuimman näyttelijättären Olivia Finchin kanssa. Joe pääsee toteuttamaan jokaisen miehen unelman, mutta kokee kunniallisena aviomiehenä ja kahden lapsen isänä valtavaa syyllisyyttä. Säilyykö salaisuus, pelastuuko avioliitto?

Minä en pitänyt Tavallisesta Joesta. Hahmoja oli vähän ja kaikki olivat yksiulotteisia, juoni oli pelkkää paljastuuko - eikö paljastu - kissanhännänvetoa, kaunis kieli, älykkyys ja syvä pohdinta puuttuivat. Esimerkiksi Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla on paljon vivahteikkaampi ja elävämpi kirja pettämisteemasta. Teos oli valitettavan yksiulotteinen, ja olisin odottanut enemmän elokuvien ja näin taiteen ja kerronnan parissa pitkään työskenneeltä ihmiseltä.

En pitänyt siitä, kuinka hahmot eivät kehity, kukaan ei tee mitään kokonaan kirjan suuntaa muuttavaa ratkaisua. Joen tavallisuutta korostetaan niin paljon, että kaikki ajoittain vähän pilkahteleva inhimillisyys katoaa sen alle. Mitään muita ominaispiirteitä Teckman ei liiemmälti olekaan Joelle kehittänyt. Kirjassa oli myös yksi, tässä nimeämättömäksi jäävä, hyvin epäuskottava ristiriitaa aiheuttava tekijä. On vain mahdotonta uskoa ettei tuo asia selviäisi oikeassa elämässä ja että se jopa veisi yhden hahmoista hulluuden partaalle. Kertakaikkiaan sielutonta ja kaukana lukijan samaistuttavuudesta.

Tässä on kohta jossa Teckman kuvaa jotakin oikeaa: jotakin olemassa olevaa johon lukija voi samaistua:

"Vein juomat ja leivonnaiset pöytään ja istuuduin. Katsoessani ympärilleni huomasin, että melkein jokainen pöytä oli samanlainen kuin omani: reissussa rähjääntynyt isä yhden, kahden tai kolmen lapsen kanssa --. Oli mahdollista, että minun tapaani nämä miehet pitivät linnaketta pystyssä paremman puoliskonsa ollessa ostoksilla tai rentoutuessa kotona, mutta en uskonut niin. Useasta hahmosta huokui epätoivoa, ja he näkivät liian paljon vaivaa sen varmistamiseksi, ettei heidän suojateiltaan puuttunut mitään, että jokainen hetki olisi niin hyvä kuin mahdollista, että muistot siitä aamusta antaisivat heille voimaa - heille kaikille, niin isille kuin lapsillekin, kunnes he tapaisivat jälleen seuraavana viikonlopuna.-- Tämä, minä pohdin, oli sitä, miltä avioero näytti. Tämä tapahtui miehille, jotka eivät pystyneet olemaan uskollisia yhdelle naiselle--."



9789150907483
Jon Teckman
Tavallinen Joe
HarperCollins
suom. Hanna Arvonen
2015

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquistin romaani Joka hetki olemme yhä elossa on yksi tämän vuoden merkittävimmistä teoksista, ja sain sen nyt kirjaston varausjonosta. Lähdin lukemaan kirjaa suurin odotuksin, sillä olin kuullut siitä valtavasti kehuja; tässä on esimerkiksi Helmi Kekkosen ylistävä kirjoitus. Teosta kuvataan "vahvaksi, tunteilemattomaksi, uskomattoman kauniiksi" ja "virtuoosimaiseksi".

Joka hetki olemme yhä elossa on tositarina Tom Malmquistin elämästä: esikoislapsi syntyy hätäsektiolla yli kuukauden etuajassa, ja Malmquistin vaimolla paljastuu sairaalassa vakava sairaus, akuutti leukemia. Vastasyntyneiden ja teho-osaston välillä päiviä juostuaan mies palaa kotiin pienen tytön isänä, ilman tämän äitiä.

Valitettavasti minä kuitenkin petyin teokseen, lähinnä sen rakenteen takia: lauseet ovat niin pitkiä etten pystynyt hengittämään niiden välissä. Sivulauseita ketjutetaan epätavallisen monta putkeen, ja lukiessa minulta hukkuu lauseen punainen lanka: jään miettimään kesken lauseen mistä tässä nyt kerrottiinkaan. Esimerkiksi tämän yhden ainoan virkkeen olisi voinut jakaa kahteen tai kolmeen palaan:

"Neljä naista istuu pihapöydän ääressä, he juttelevat kovaäänisesti, heillä kaikilla on lyhyet valkoiset hiukset ja mustat aurinkolasit, he ovat ilmeisesti syöneet juuri aamiaista, pöydän alla nurmikolla näkyy kaksi avattua roseeviinipulloa."

Lause olisi voinut jatkua tätä samaa rataa vielä loputtomasti (vaikkapa "- -,ohi kulkiessani kuulin heidän päättävän kuinka he menisivät Britt-Marien luokse päiväkahville, tosin ei olisi varmaa oliko hänen kaapeissaan jäljellä gluteenittomia keksejä Annen pojalle- -") mutta kuinka informatiivinen se olisi enää ollut? Kuinka informatiivinen se on tuollaisenakaan kuin se on? Minäkertojassa ja tajunnanvirrassa ei ole mitään vikaa, mutta tästä tekstistä puuttui ainakin minulle oikeanlainen rytmi; teoksen kasassa pitävä selkäranka, joka olisi antanut tilaa lukijalle hengittää välissä.

Kehutusta "kaikenkattavasta surusta, ihmisyydestä ja vain hetki kerrallaan elämisestä" sain kiinni vain pari kertaa kun kun kirjailija malttoi ottaa kuvailua mukaan:

"Livia herää auringonnousuun, minä olen hänelle Isä, hän huutaa minua taas eikä minulla ole aikaa murehtia tai edes tuntea mitään. Sinun laillasi hän huomaa kaikki elämän pikkuasiat, värispektrin öljylammikossa, karviaispunkin oksalla, naarmun minun kyynärpäässäni, hämähäkinseitin kristallikruunussa, jopa ruosteisessa korkissa on hänen silmissään jotain taianomaista.- -, ja olen opetellut sanomaan: Muruseni, isä ei ole surullinen mistään mitä sinä olet tehnyt."

Tällöin minäkin saan maistaa palan siitä uskomattomasta kauneudesta joka on salvannut hengen monelta muulta lukijalta.


Koska teoksen nimessä on viisi sanaa, sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.


Joka hetki olemme yhä elossa
Tom Malmquist
Joka hetki olemme yhä elossa
suom. Outi Menna
Schildts & Söderströms

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Knight: Shoe dog - Niken perustajan muistelmat

Shoe Dog
Phil Knight
Shoe dog -
Niken perustajan muistelmat
suom. Simo Liikanen
Gummerus
Shoe dog - Niken perustajan muistelmat on Niken perustajan, Phil Knightin teos maailman suurimman urheilukenkä- ja -vaatebrändin luomisesta. Hän käy läpi hyvinkin yksityiskohtaisesti kaiken yrityksen perustamisesta aina ensimmäisen hullun ideansa saamisesta ensimmäisen lainan lainaamiseen, ensimmäiseen Japaninmatkaan kenkätehtaalle ja ensimmäisten työntekijöiden palkkaamiseen.

On aivan hullua, miten Knight loi Niken tyhjästä. Kirjassa kerrotaan miten firman ydintiimillä oli vaikeuksia keksiä omalle kenkämerkilleen nimeä, ja miten swoosh syntyi. Miten Knight heitettiin ulos pankeista ja miten hän valtasi Kiinan markkinat. Miten hän alkoi jakaa ensimmäisille juoksijoille kenkiä ja miten Tiger Woodsista tuli yksi Niken urheilijoista.

Teoksesta todella oppii sen, ettei koskaan saa luovuttaa. Knightilla oli tuhat ja yksi paikkaa lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa hulutuksensa, mutta hän jatkoi aina sitkeästi eteenpän. Huolimatta Yhdysvaltain tullin 25 miljoonan dollarin laskusta, räjähtävistä kengistä, vehkeilevistä liikekumppaneista ja oikeustaisteluista hän jatkoi eteenpäin. Rahat revittiin aina jostain, työtä tehtiin ensin toisen työn ohessa tunteja laskematta. Usko omaan visioon kantoi maailman suurimmaksi. Ja Knight kuvaa ettei firma silti koskaan sen aikana myynyt sieluaan. Se jos mikä on arvostettavaa.

Rakastan huumoria jolla Knight kuvaa ihmisiä ja tapahtumia:

"Mikään ei ilahduttanut häntä enempää kuin patongin hävittäminen  ja pullollinen votkaa, paitsi jos siinä sivussa saattoi tarkistaa tilejä."

Kuvahaun tulos haulle swoosh
swoosh
Tässä Knight kertoo ensimmäisen kenkämyymälän perustamisesta:

"Juoksijoiden johtava kultinjohtaja Johnson oli lopultakin saanut temppelinsä. Jumalanpalvelus toimitettiin ma-la klo 9-18."

"Miehen maineen tuntien odotin jonkinlaista jumalallista olentoa ja viittätoista käsivartta, joista jokainen heiluttasi leisteistä tehtyä taikasauvaa."

"Koetimme lyödä Goljatin, ja vaikka Strasser oli kahden Goljatin kokoinen, sisimmältään hän oli perin pohjin Daavid."

Suomennoksen on tehnyt Simo Liikanen, ja hänelle on kyllä nostettava hattua mahtavasta työstä. Hän löysi moneen kohtaan niin osuvan sanan, ettei asiaa olisi voinut sen paremmin ilmaista.

"Tehtaan väki vakuutti minulle, että he kykenisivät tuuttaamaan näytteet ja toimittamaan ne muutamassa päivässä."

"Me olimme sellaista porukkaa, joka ei yksinkertaisesti kestänyt korporaatiolässytystä."

Matkalla esiintyneitä ongelmia käsitellään rehellisesti: onko aviomies ja isä tarpeeksi kotona perheelleen, korjaako burnout? Pystyykö nukkumaan, valuuko elämäntyö käsistä? Itse mietin näyttikö Knight tarpeeksi kunnioitusta työkavereilleen; hän kuvaa useasti esimerkiksi jättääneensä vastaamatta tärkeän työntekijänsä kirjeisiin ja jättämään kannustamatta tätä vaikka tämä työntekijä sitä nimenomaan pyysi. Ihmiset Knightin ympärillä kuitenkin pysyivät uskollisesti hänen  rinnallaan eivätkä jättäneet uppoavaa laivaa, joten mielestäni he olisivat ansaitseet kunnioituksen näyttämistä. Tämä ei ole kuitenkaan minun asiani arvioida, ja on hienoa ettei Knight valehtele käytöksestään.

Helmet-lukuhaasteessa Shoe dog menee kohtaan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, sillä Knight käy siinä usein juoksemassa, ja kirja kertoo siitä kuinka luotiin yksi maailman suurimmista urheilubrändeistä.

Kuvahaun tulos haulle nike athletes
Tiger Woods, Niken urheilija

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Heippa kaikki! Alkujaan jo 2000-luvun alkupuolella Etelä-Koreassa kirjallisuuslehdissä ketjuromaanina julkaistu ja nyt keväällä suomennettu eteläkorealaisen Han Kangin teos Vegetaristi on herättänyt paljon keskustelua, eikä mikään ihme. Vegetaristi on tumma, raju ja provosoiva. Se on kirjailijansa valtion kulttuuriministeriön mustalle listalle vienyt kuvaus Korean verisestä lähihistoriasta kuten myös kuvaus henkilökohtaisesta ahdingosta. Romaanin sanat kumpuavat kuin suoraan painajaisunesta. Meissä kaikissa on joskus ajatuksia joita emme pääse pakoon.

"Jos hän käpertyy tyhjään kylpyammeeseen ja sulkee silmät, pimeä metsä saartaa hänet."

Romaani kertoo eteläkorealaisesta Yeong-hyesta, joka näkee raa'an, pelon täyttämän unen itsestään eksyksissä ja ahtamassa verisiä lihanriekaleita suuhunsa vieraassa karjasuojassa. Hän alkaa yhä enemmän vieraantua miehestään ja kadota omasta elämästään. Hän seisoo käsillään ja haluaa muuttua puuksi; koska korealaiset uskovat sielunvaellukseen, ei ole aivan kummallista alkaa haluta muuttua kasviksi väkivaltaisen ihmisyyden sijaan.

"Mutta rintaan koskee. Jotain on takertunut sydänalaan. En tiedä mitä. Se häiritsee tätä nykyä jatkuvasti. Vaikka en enää käytä rintaliivejä, palleassa tuntuu koko aja möykky. Se ei häviä, hengitänpä miten syvään tahansa.
          Möykky on muodostunut pidätellyistä huudoista ja kirkaisuista, jotka ovat limittyneet ja lomittuneet. Liha takia."

Teos kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: ensimmäisenä Yeong-hyen aviomiehen, sitten langon ja viimeisenä tämän siskon näkökulmasta. Yeong-hyen itsensä ajatuksia kuullaan pääosin vain alussa, sen jälkeen hän heikkenee niin paljon ettei hänen näkökulmaansa enää kuulla, ainoastaan ulkopuolisten vaikutteita hänestä.

Teos on on hyvin synkkä ja suora kuvaus kaatuvasta maailmasta. Se kertoo siitä mitä mieleterveysongelmat pahimmillaan ovat. Se kuvaa hengenvievää ahdistusta:

"Tämä ei varmaankaan vain jaksanut riisuutua. Ei yksinkertaisesti jaksanut säätää veden lämpötilaa eikä peseytyä suihkussa."

Vegetaristi on myös sydäntäsärkevän kauniisti kirjoitettu:

"- - ellei kaikki olisi hajonnut sirpaleiksi, hän itse olisi saattanut murtua. Ja jos hän olisi antanut niin käydä, jos hä olisi päästänyt irti säikeestä, joka yhdistää hänet jokapäiväiseen elämään, hän ei välttämättä olisi koskaan enää löytänyt sitä."

Romaanissa perhesuhteet ovat tärkeässä roolissa: miten oma aviomies ei välitä vaimonsa pahasta olosta, isä syöttää hänelle väkisin lihaa ja sisarukset ja muut perheenjäsenet katsovat vaivaantuneina sivusta.

"Hetki, jona Yeong-hye oli yrittänyt riistää itseltään hengen, oli ollut käännekohta. Yeong-hye oli jäänyt oman onnensa nojaan. Kaikki muut - - olivat käyttäytyneet kuin ventovieraat tai peräti kuin viholliset. Jos Yeong-hye tulisi tajuihinsa, mikään ei olisi muuttunut niiltä osin."

Lopulta kirja kertoo ihmisyydestä ja perustavimmista kysymyksistä: mitä jää jäljelle kun riisutaan kaikki muu ja edessäsi on ihminen johon sattuu?

"- - hän oli ollut tuntevinaan napsahduksen ikään kuin jotakin olisi mennt poikki hänen sisällään. Hän ei pystynyt vieläkään kuvailemaan läheskään tarkasti, miltä hänestä oli tuntunut. Toinen ihminen oli tehnyt itselleen pahaa hänen silmiensä edessä- - "


Helmet-lukuhaasteessa Vegetaristi menee kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. Se on myös käännöskirja ja voittanut ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon, ja kirjailija elää erilaisessa kulttuurissa kuin minä.

Vegetaristi
Han Kang
Vegetaristi
suom. Sari Karhulahti
Gummerus

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suom. Helene Butzow
WSOY
Olenkin jo aiemmin kirjoittanut täällä blogissa australialaisen Liane Moriartyn teoksista Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti ja viimeisimpänä Tavalliset pikku pihajuhlat. Tässä tulee viimeinkin postaus Hyvästä aviomiehestä.

Hyvä aviomies on kertomus kolmesta sydneyläisestä naisesta: Ceciliasta, Tessistä ja Rachelista joiden elämät kietoutuvat eräällä pääsiäisviikolla peruuttamattomasti yhteen. Heillä kaikilla on jokin vakava ongelma käsiteltävänään: Cecilia löytää ullakolta aviomiehensä kirjeen josta paljastuu kauhistuttava salaisuus, ja Cecilian on päätettävä mitä hän tekee tämän tiedon kanssa;

"John-Paul oli sanonut kirjoittaneensa kirjeen heti Isabelin syntymän jälkeen eikä kuulemma muistanut tarkasti, mitä siinä sanottiin. Senhän ymmärsi. Isabel oli kahdentoista, ja John-Paul unohti asioita. Hän luotti aina siihen, että Cecilia muisti.
    Pulma oli vain siinä, että Cecilia epäili vahvasti hänen valehtelevan."

Tessillä on kaikki mitä toivoa saattaa: ihana aviomies Will, kuusivuotias poika Liam ja yhteinen firma miehensä ja serkkunsa/lähimmän ystävänsä Felicityn kanssa. Will ja Felicity kuitenkin rakastuvat, ja Tess päättää ottaa aikalisän ja lähteä poikansa kanssa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa.

"Hän käyttäisi Felicityn kanssa samaa hammasharjaa, joten hän antaisi Felicityn käyttää miestäänkin, niinkö? Se teki petoksen myös paljon pahemmaksi. Miljoona kertaa pahemmaksi."

 Rachel taas on parikymmentä vuotta näitä pienten lasten äitejä vanhempi; hänen tyttärensä Janie murhattiin kaksikymmentä vuotta sitten, ja Rachel suree tyttöään edelleen. Nyt hänen poikansa taas on muuttamassa vaimonsa Australiasta New Yorkiin vieden pienen lapsenlapsen mukanaan.

"Oliko Rachel itkenyt aiemmin Janien takia, vai oliko itku todellisuudessa johtunut Jacobista? Hän tiesi varmasti vain sen, että kun Jacob vietäisiin häneltä, elämä muuttuisi taas sietämättömäksi, paitsi että - ja se olikin kaikken pahinta - hän sietäisi sitä, se ei veisi häneltä henkeä, hän eläisi päivästä toiseen, päättymättömässä kehässä suurenmoisia auringonnousuja ja auringonlaskuja, joita Janie ei koskaan näkisi."


Teoksessa on Moriartylle tyypillistä hienostelematon kieli: ylimääräiset taiteellisuudet jätetään pois ja teosta on todella nopeaa lukea kielensä puolesta. Teemat annetaan lukijalle helposti pureksittavalla tasolla, jolloin lukijan tehtäväksi jää elää mukana eloisassa draamassa ja selvittää mitä menneisyydessä tapahtui, minkä takia nykyhetki on sellainen kuin on.


Helmet-lukuhaasteessa Hyvä aviomies menee kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos, sillä siinä selvitetään kuka murhasi nuoren Janie Crowleyn ja miksi.

"Oliko lainvastaista himoita alakoulun opettajansa arkunkantajaa?"

tiistai 23. toukokuuta 2017

Green: Kaikki viimeiset sanat

John Green
Kaikki viimeiset sanat
suom. Helene Butzow
WSOY
Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin esikoisteos on nimeltään Kaikki viimeiset sanat (alk. Looking for Alaska). Luin sen, ja vau mikä kirja! Kirjan lopetettuani olin aivan hengästynyt kun olin elänyt käänteet niin tiivisti hahmojen mukana.

Teos on kaikkien muidenkin Greenin teosten mukaisesti nuortenkirja, ja se käsittelee nuorille jokapäiväisiä aiheita, kuten rakkaus, ystävyys, ihastuminen ja yhteenkuuluvuus, mutta siinä on myös filosofisempaa pohdintaa.

Tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, ja oli mukavaa lukea tarinaa kun miljöö oli suljettu: se mahdollisti monia tempauksia hahmojen asuessa yhdessä ja näin nähdessään toisiaan päivittäin. Tapahtumia tosin olisi tosin voinut olla mukana vähän enemmän, ja varsinkin hahmokattaus olisi voinut olla laajempi (verratkaa vaikka Harry Potteriin jossa on tuhat ja yksi hahmoa ja sivujuonta).

"Matikan valmistavan kurssin ensimmäiseen varsinaiseen kokeeseen oli enää kaksi päivää, joten Alaska keräsi kuusi matikanlukijaa, joita ei laskenut snobeiksi, ja pakkasi meidät kaikki pieneen kaksioviseen autoonsa.- - Vajaan viiden kilometrin matka McDonaldsiin taittui nopeasti joskin hyvin suruttomasti, tilasimme seitsemän isoa annosta rankalaisia ja menimme nurmikolle istumaan. Istuimme piirissä ranskalaisannosten ympärilä, ja Alaska opetti tupakka suussa."

Kaikki viimeiset sanat on kaunis esikoisteos; yhdistelmä arkipäiväisyyttä ja syvempää pohdintaa symbolismeista.

"- - en ehtinyt päästää ääntäkään, kun Alaska sanoi: "Labyrintissa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta."
"Ahaa, okei. Mistä sitten?"
"Kärsimyksestä", hän sanoi. "Siitä että tekee väärin ja joutuu vääryyksien kohteeksi. Ongelma on juuri siinä. Bolivar puhui tuskasta, ei elämästä eikä kuolemasta. Miten kärsimyksen labyrintista pääsee pois?" "

Tarina on herkkä ja koskettava, sillä kirjassa käy jotakin joka muuttaa kaiken ja laittaa nuoret miettimään elämänsä uusiksi.


"Uskon, että olemme enemmän kuin osiemme summa."


Helmet-lukuhaateessa Kaikki viimeiset sanat menee kohtaan 42. Esikoisteos.

Kirjoitukseni muista John Greenin kirjoista löydät täältä:
Arvoitus nimeltä Margo, Teoria Katherinesta ja Tähtiin kirjoitettu virhe.

torstai 11. toukokuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen
Astrid Lindgren:
Tämä päivä, yksi elämä
suom. Kari Koski
Hei taas kaikki! Tällä kertaa olen lukenyt Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä. Olen aikaisemmin lukenut ainoastaan Tove Janssonin elämäkerran ja Pekka Vasalan omaelämäkerran, joten tämä oli mukavaa vaihtelua muuten niin proosapainoitteiseen lukemiseeni. Muita ihmisiä, joiden elämäkerrat haluaisin lukea ovat esimerkiksi Usain Bolt, Barack Obama, Hillary Clinton, Steve Jobs, Walt Disney ja Zlatan Ibrahimovic.

Idean lukea Astrid Lindgrenin elämäkerran sain yliopiston ruotsinkurssilta. Eräs esitelmä käsitteli häntä, ja tajusin lukeneeni lapsena paljonkin hänen kirjojaan, kuten Pepin ja Eemelin, mutta myös Lotan ja Melukylän lapset. Sen takia päätin haluavani selvittää hänestä kaiken muunkin.

Astrid Lindgren on varmasti joka ikisen pohjoismaalaisen ihmisen tuntema ja rakastama lastenkirjailija. Mutta miten Peppi Pitkätossu ja Vaahteranmäen Eemeli syntyivät?

Astrid Lindgren, omaa sukuaan Ericsson, tuli raskaaksi vain 18-vuotiaana esimiehelleen, naimisissa olleelle miehelle. Aviottomasta lapsesta olisi syntynyt skandaali 20-luvun ruotsalaisessa pikkukylässä, joten nuori Astrid lähti Tukholmaan ja lopulta Tanskaan synnyttämään. Hän ei pystynyt heti huolehtimaan lapsestaan, joten Lars-poika vietti ensimmäiset kolme elinvuottansa sijaisvanhempien luona ja hetken Astridin vanhemmilla ennen kuin äiti ja poika pystyivät lopulta asumaan yhdessä.

Opin valtavasti Astrid Lindgrenistä, ja minut yllätti esimerkiksi hänen myöhemmän ikänsä poliittinen aktiivisuus. Hän touhusi koko ajan jotain, kirjoitti kirjoja kirjojen perään, esiintyi, osallistui ja vaikutti. Kirjassa kuitenkin kerrotaan hänen kärsineen yksinäisyydestä ja alakuloisuudesta; tämä tuli minulle yllätyksenä. Avioliiton ongelmista ja poikansa ikävästä huolimatta hän aina selvisi lopulta kaikesta ja pystyi olemaan todella tuottelias ja aktiivinen. Hän teki kustannustoimittajan töitä, vastasi ihailijoidensa lähettämiin kirjeisiin, kirjoitti päiväkirjaa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa perheensä ja ystäviensä kanssa.

"Kun Astrid Lindgren oli vuonna 1977 Motalassa juhlistamassa radioaseman syntymäpäivää, hän kapusi valokuvaajien suureksi riemuksi houkuttelevaan radiomastoon. Ja 70-vuotiaana hän valloitti yhdessä kymmenen vuotta vanhemman ja yhtä leikkisän ja julkisuustemput hallitsevan Elsa Oleniuksen kanssa korkean männyn, josta he julistivat kovaan ääneen maan pinnalla seisoville valokuvaajille, ettei Mooseksen kymmenessä käskyssä kielletty vanhoja eukkoja kiipeämästä puuhun."

Suosittelen ehdottomasti teosta kaikille, Lindgren on todellinen voimanainen ja mahtava esikuva!

Helmet-lukuhaasteessa Astrid Lindgren- Tämä päivä, yksi elämä menee luonnollisesti kohtaan 36. Elämäkerta.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Lipasti & Korhonen: Elovena-tyttö

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipasti
Roope Lipasti
Karoliina Korhonen
Elovena-tyttö
Elovena-tyttö on lietolaisen, tuotannoltaan monipuolisen kirjailijan ja kolumnistin Roope Lipastin kirjoittama ja Finnish nightmares-sarjakuvistaan tutun Karoliina Korhosen kuvittama "suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille". Se on tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kirja, eli sitä jaettiin muiden kirjaostosten yhteydessä yhden viikonlopun ajan huhtikuun loppupuolella. Postaukseni Kirjan ja ruusun päivästä löydät tästä.

Teos on, kuten kirjailija itsekin sitä kuvailee tässä Ylen jutussa, varsinainen sekoilukohellusromaani. Siinä tuikitavallisen suomalaisen Pekan naapuriin muuttaa ulkomaalainen mies, ja Pekka päättää auttaa tätä kotiutumaan Suomeen. Tiedä mitä kauhuja tämä on siellä jossain kaukana joutunut kokemaan, toinen jalkakin kun on amputoitu. Pekka lähtee Jussufin kanssa ajamaan kohti Rovaniemeä tarkoituksena löytää Jussufin aiemmin tapaama Marja, mutta matkaan tulee muutama mutka käsittäen niin käsirysyn etsivän nuorisotoimen kanssa kuin hirvipeijaisetkin naisporukan mukana. Marja on auttanut Jussufia pommi-iskun jälkeen, ja siksi Jussuf haluaa tavata hänet uudestaan. Muistoksi Marjasta hän on tatuoinut jalantynkäänsä elovena-tytön, joka kiinnittääkin Pekan huomion heidän ensikohtaamisellaan.

Kirjassa on ilahduttavaa huumoria suomalaisuudesta: mukaan vedetään niin jonottamiskulttuuri, pitkä talvi, henkilökohtainen tila kuin byrokratiakin. Suosittelen ehdottomasti kirjaa jos kaipaat pientä huumoriruisketta arkeesi!

Karoliina Korhosen kuvitukset rytmittävät mukavasti romaania ja tuovat siihen lisää painoarvoa, pisteen i:n päälle. Kerrassaan mahtava yhdistelmä! Ylipäätään suomalaisuus Kirjan ja ruusun päivän teoksen teemana näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna on lähes ainoa oikea valinta teemaksi.


"Ilman vietävää ei yllätyskylään mennä, joten aioin leipoa mustikkapiirakan. Se saa unohtamaan kidutuksen, toisin kuin esimerkiksi silakkalaatikko, jolla on päinvastainen vaikutus. Siitäkin huolimatta molemmat ovat kunnollista suomalaista superruokaa. Puhtaasta luonnosta ja kirkkaista suomalaisista vesistä hankittuja. Paitsi tietenkin piirakka."


Elovena-tyttö menee Karoliina Korhosen kuvitusten ansiosta Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. Kuvitettu kirja.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Paasilinna: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna on yksi tunnetuimmista suomalaisista kirjailijoista, onhan hän kirjoittanut yli 30 teosta joita on sittemmin käännetty lähes 50 kielelle, ja joista on tehty elokuva- ja teatterisovituksia. Kansainälisesti Paasilinnan teoksia on myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta! Jäniksen vuosi on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 1975, ja senkin oikeudet on myyty yli 30 kielialueelle, ja valittiinpa teos WSOY:n Suomi 100- juhlavuoden 12-klassikkoa-sarjaankin.

Jäniksen vuosi on sekä veijariromaani että matkakertomus. Se on tarina Vatasesta, joka törmää maalla juttukeikalla autolla jäniksenpoikaseen, ja lähdettyään tarkastamaan eläimen vointia hän päättääkin olla palaamatta autoon sanomalehden valokuvaajan kyytiin. Vatanen jättää työnsä, vaimonsa ja vanhan elämänsä ja lähtee jäniksenpoika kainalossaan kulkemaan metsään minne nenä näyttää. Tällä matkalla Vatanen ajautuukin seikkailusta toiseen: aina kiskomaan lehmää ylös suonsilmäkkeestä pohjoiseen sotaharjoituksiin, karhunkaatoon ja korpinmetsästykseen.

Teos muistutti minua Jonas Jonassonin veijariromaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, tässä oli vähän samankaltaisia kommelluksia. Jäniksen vuosi on kuitenkin vähän riisutumpi, Satavuotiaassa tapahtumat ja kohtaamiset vedetään kunnolla överiksi aina atomipommista lemmikkonorsuun ja päiväkahveihin presidentti Nixonin kanssa.

Romaani oli hyvin lyhyt ja nopealukuinen, kieli oli konstailematonta ja helposti ymmärrettävää. Kiireettömyys, leppoisuus ja oravanpyörästä irtautuminen ovatkin vuosikymmenestä toiseen kestäviä universaaleja teemoja.

"Aamulla Vatanen heräsi virkeänä. Kello oli kahdeksan. Hannikaisen laveri oli tyhjä. Kalamiehet olivat kai heränneet hetkeä aikaisemmin, ulkona he virittelivät kynsitulia. Kahvipannu ripustettiin keitinselkään, Hannikainen kaatoi muovipussista voirinkeleitä. Kahlaajat huutelivat järvellä. Veden yllä makasi aamusumu, tulisi kirkas päivä."

Aiheeseen liittyvä kuva
Arto Paasilinna
Jäniksen vuosi
Gummerus
1975

Helmet- lukuhaasteessa sijoitan Jäniksen vuoden kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Tänään on Kirjan ja ruusun päivä, ja sitä on juhlittu espanjalaisen kirjailijan Vicente Clavel Andresin ideasta lähtöisin jo vuodesta 1930. 23. huhtikuuta valittiin päiväksi sen ollessa tärkeä kirjallisuudelle Miguel de Cervantesin ja Shakespearen kuolinpäivänä. Päivän nimen kerrotaan tulevan Pyhän Yrjänän legendasta: Pyhä Yrjö pelasti prinsessan lohikäärmeeltä ja tämän surmatun lohikäärmeen verestä olisi versonut punaisia ruusuja. Tämän perinteen mukaan mies on antanut naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan.

Kuvahaun tulos haulle elovena-tyttö roope lipastiUNESCO julisti Kirjan ja ruusun päivän vuonna 1995 kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi: kirjoja juhlitaan yhteenkuuluvuuden, vapauden ja rauhan symboleina. Suomessa taas on vuodesta 2012 lähtien valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija, joka kirjoittaa päivää varten kirjan. Tätä erikoisteosta saa yleensä vain pari päivää samalla kun ostaa muita kirjoja. Tällä erikoisteoksella kirjakauppiaat haluavat juhlistaa lukemista, muistuttaa roolistaan kulttuuriperinteen välittäjänä ja korostaa kirjan roolia yhteiskunnalliseten ilmiöiden kertojina.

Tänä vuonna tämä erikoisteos on Roope Lipastin kirjoittama ja Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Teos pohtii suomalaisuutta päähenkilö Pekan yrittäessä kotouttaa naapuriin muuttaneen ulkomaalaisen miehen. Kirjasta kuitenkin lisää muutaman päivään päästä ehdittyäni lukemaan sen!

Kuvahaun tulos haulle tikliMinä osallistuin tänä vuonna shoppailemalla Donna Tarttin Tiklin ja Antoine de Saint-Exuperyn klassikon Pikku prinssin. Aloitin lukemaan Tikliä pari vuotta sitten, mutta luku-urakkani jäi kesken kun minun piti palauttaa teos kirjastoon. Pitkään harkitsin että olisin ostanut sen omaksi ja näin viimeistelisin sen kaikessa rauhassa, mutta neljänkympin tienoilla pyörivä hinta oli liian suolainen yhdestä kirjasta maksettavaksi. Nyt kuitenkin löysin sen sattumalta paikallisesta Suomalaisesta kirjakaupasta tarjoushyllystä parillakympillä, joten en voinut jättää sitä enää sinne!

Kuvahaun tulos haulle pikku prinssiPikku prinssin olen lukenut muutama vuosi sitten, ja pari päivää sitten keksin että voisi olla hyvä idea ostaa se omaksi ja lukea uudestaan. Hyvä ostos kieltämättä, Pikku Prinssi on kuitenkin kirja jonka ehdottomasti pitäisi löytyä jokaisen kirjahyllystä!

Lähteet: http://kirjaruusu.fi/tietoa-kirjan-ja-ruusun-paivasta/
http://www.kirjanjaruusunpaiva.fi/


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
WSOY
suom. Helene Butzow
Ihan tavalliset grillijuhlat. Kuusi vastuullista aikuista, kolme lasta ja piskuinen koira.  Eihän mikään voi mennä vikaan?

Tavalliset pikku pihajuhlat on Liane Moriartyn uusin romaani. Se on kertomus vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuuden traumojen paranemisprosessista ja parisuhteesta. Mitä rakkaus korjaa, mitä ystävä saa tehdä? Mitä ystävä saa pyytää? Kuka on vastuussa jos jotakin sattuu?

Romaani on neljäs suomennettu Liane Moriatyn teos, aikaisemmat ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti (linkit Hyvästä aviomiehestä #kirjaan, kahdesta muusta blogipostauksiini). Moriarty jatkaa tässäkin teoksessa aiemmista tutulla tyylillään: tarkkoja huomioita erilaisista ihmisistä ja ihmissuhteista: hänellä on taito kutoa yhteen erilaisia kohtaloita joista lukija tunnistaa itsensä. Mutta valitettavasti myös monella on salaisuus, monet kantavat sisällään jotain järkyttävää joka ei näy ulospäin, ja tämä jokin pilkahtelee esiin pikku hiljaa mutta paljastuu kaikessa kauheudessaan vasta loppumetreillä.

Pidän Moriatyn teoksissa siitä miten eläviä hahmot ovat. Tästäkin romaanista moni tunnistaa Harryn: naapurin jäärän joka valittaa kaikesta, Vidin, tuon aina yhtä iloisen juhlien isännän, ja Erikan ja Oliverin, rikkinäisestä kodista liian nuorina aikuiseksi kasvaneet ja neuroottisesti harjoittelevan Clementinen, joka keskittyessään tekniseen täydellisyyteen unohtaa taiteellisuuden.

Valitettavasti ensimmäinen reaktio kirjan luettuani oli (vaun lisäksi) pettymys. Moriarty säilyttää erinomaisen tarkkanäköisyytensä hahmojen kuvaamisessa ja ihmissuhteiden virtauksissa, mutta aiempiin kirjoihin verrattuna odotin tältä teokselta enemmän. Romaani tuntui surullisesti jäljittelevän rakenteeltaan Mustia valkeita valheita, ja toisin kuin siinä, tämä jätti kuitenkin langanpätkiä solmimatta ja sivutarinoita viimeistelemättömämmiksi.

Teoksessa oli mahtavaa huomata kuinka hahmot kasvoivat ihmisinä ja heistä paljastui varsinkin loppupuolella uusia puolia: kuka olikin koko ajan pitänyt jonkun toisen salaisuuden, kuka pystyi päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä, kuka taas sairastui ja huomasi itse sen merkit. Joku pystyi kasvamaan ulos ongelmistaan. Mahtavaa!

Lopusta paljastui hauska yksityiskohta: hyväntekeväisyyshuutokaupassa eniten tarjonnut Steven Lunt sai nimensä hahmolle kirjaan. Tällaisista olisi mukavaa lukea enemmänkin, sillä kukapa ei haluaisi romaanin henkilöä nimettävän itsensä mukaan, varsinkin hyväntekeväisyyden samalla hyötyessä siitä.


"Traumaperäinen stressireaktio", hän sanoi. "Niin kuin sotaveteraaneilla. Paitsi että minä en ole kotiutunut Irakista tai Afganistanista, missä näin ihmisten räjähtelevän kappaleiksi, minä kotiuduin vain pihajuhlista."



Helmet-lukuhaasteessa Tavalliset piku pihajuhlat menee kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa. Se sopisi myös Oseanialaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan ja 17. Kannessa on sinistä ja valkoista.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Amos Oz
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
2002/suom.2007
Tammi
suomentaneet Kristiina Lampola
ja Pirkko Talvio-Jaatinen
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on Israelin tunnetuimman kirjailijan Amos Ozin muistelmateos hänen lapsuudestaan. Kirja filmatisoitiin vuonna 2015, ja Natalie Portman ohjasi sen.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on omaelämäkerrallinen kertomus hiljaisesta ja taiteellisesta pojasta, joka kasvaa 40- ja 50-lukujen Jerusalemissa. Oz on akateemisten ja sivistyneiden vanhempiensa ainoa lapsi, ja häntä ohjataan pienestä pitäen kirjallisuuden uralle seuraamaan sukulaistensa jalanjälkiä. Teini-ikäisenä Amos kuitenkin kääntää selkänsä sukunsa odotuksille ja vaihtaa nimensä Klausnerista Oziksi ja lähtee kibbutsiin tekemään fyysistä työtä. Lopulta hänestä kuitenkin tulee kuin tuleekin kirjalija: hän kirjoittaa yli 20 teosta ja saa useita palkintoja sekä ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi Ben Gurionin yliopistossa.

Teoksessa seurataan Ozin lapsuutta varhaislapsuudesta noin 15-vuotiaaksi, ja suuressa osassa on hänen äitinsä tekemä itsemurha Ozin ollessa vain 12-vuotias.

Kirjan tyyli muuttuu noin puolessa välissä Jerusalemissa syttyvän sodan takia; ennen sotakuvausta kuvataan hyvin paljon nuoren Amoksen lapsuutta: koulunkäyntiä, sukulaisia, perhe-elämää, äidin kertomia tarinoita, leikkejä ja lukemista, mutta sitten syttyy sota ja maalaileva ja kuvaileva kirjoitustyyli muuttuu realistisemmaksi. Tämä näkyy myös kerronnan nopeudessa: noin ensimmäinen puolikas kirjasta on erittäin hidastempoista, loppuosa taas etenee nopeammin. Tämä taas näkyy konkreettisesti lukunopeudessa: luin ensimmäistä puolikasta kolme kuukautta (ja luin kirjaa joka päivä!) ja jälkimmäistä puolikasta ehkä kolme päivää. Joten jos luette tätä kirjaa, älkää tuskastuko hitaaseen alkuun! Minulla heräsi kysymys oliko tämä tietoinen valinta; muuttuiko Oz niin paljon ihmisenä sodan vaikutuksesta ja äidin kuollessa, että lapsuus loppui siihen? Että lapsen haaveilut päättyivät ja tuli aika kohdata todellinen maailma?

Kirjan nimi, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on itse asiassa aika hyvä. Teos todellakin on tarina siitä kuinka paljon Oz rakasti äitiään, ja toisaalta kuinka Klausnerien perhe eli sodan aikana ihan kirjaimellisestikin pimeydessä, kuinka juutalaiset elivät toisen maailmansodan aikana pimeässä vainon takia ja myös kuinka pimeys valtasi Ozin äidin Fania Klausnerin ja lopulta vei hänet mukanaan.

Kuvahaun tulos haulle the tale of love and darknessTeos on uskomattoman kaunis ja surullinen kuvaus Jerusalemissa elämisestä ennen 2000-lukua, kaikesta siitä värikylläisyydestä ja elämänmakuisuudesta, juutalaisten epäreilusta kohtelemisesta ja kamppailusta omaan valtioon, sodasta ja kaupungin kahtiajakautumisesta, lapsen kasvamisesta suurten odotusten keskellä, vanhempien ristiriitaisista mielipiteistä ja akateemisuudesta sekä läheisen itsemurhan aiheuttamasta surusta.

Kirja herätti paljon tunteita: oli surullista kuinka Ozin isä ei saanut yliopistosta opettajan paikkaa koska siellä työskennellyt sukulainen pelkäsi syytteitä läheisen suosimisesta valinnassaan, tai kuinka Oz ei koskaan puhunut isänsä kanssa tunteistaan tai äidistään tämän kuoleman jälkeen. Tarina myös herättää paikoin hämmästystä: kuinka hänen isänsä Yehuda Arje Klausner tutki yötä myöten kieliä ja kirjallisuutta mutta sai työskennellä ainoastaan kirjastonhoitajana; kuinka hän jaksoi vuodesta toiseen tutkia ja oppia lisää saamatta mitään palkkioksi. Mutta ehkä se kuului siihen aikaan ja tietysti ihan meillä täällä Suomessakin on ollut paljon yritteliäitä ihmisiä, ehkä minun on nykypäivän nuorena aikuisena vain vaikeaa samaistua tuohon aktiivisuuteen ja yritteliäisyyteen.

On myös mielenkiintoista miten tarkkaan Oz muistaa lapsuuttaan ja osaa laittaa paperille anekdootteja ja pieniä erillisiä tarinoita eri ihmisistä ja yhdistää nämä suuremmaksi kokonaisuudeksi.

"Sanoin kerrtan, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista
koko Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten- tulitikuista."



Helmet- lukuhaasteessa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä menee kohtaan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta, sillä siinä on suuressa osassa Klausnerien juutalaisuus sodan jakamassa Jerusalemissa.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Mielikuvituspoikaystävä
Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä
Atena
Henriikka Rönkkönen (s.1984) on helsinkiläinen Sinkkublogi- blogin bloggaaja ja kirjailija, koulutukseltaan hän on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Mielikuvituspoikaystävä on hänen esikoisteoksensa vuodelta 2016. Tulin tarttuneeksi kirjaan, kun päädyin hetki sitten sinkuksi ja ystäväni suositteli teosta. Naureskellen ajattelin että tässähän minulle kerrotaan yksissä kansissa pahimmat skenaariot joihin saatan joutua, joten miksikäs ei, on hyvä olla varautunut ennalta.

Mielikuvituspoikaystävä on hervoton kuvaus sinkkuelämän todellisuudesta likaisiakaan sattumuksia kaunistelematta. Teoksessa puhutaan suoraan asioista niiden oikeilla nimillä, mikä on mielestäni todella virkistävää. Sinkkuus ja seksi ovat kuitenkin vähän tabuja suomalaisille, joten olen iloinen että kaunis, nuori nainen kirjoittaa näinkin ronskia kieltä! Toki tyyli ei olisi yhtään kärsinyt vaikka tiettyjä sanoja olisi ollut kolmasosa vähemmän, kielestä tuli lähinnä mieleeni Juha Vuorisen tekstit, kuten vaikkapa Raskausarpia. Mutta hienoa vain että nuori kirjailija ei aseta turhia lasikattoja itselleen!

"Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin."

Mielikuvituspoikaystävä-teos on suhteessa Sinkkublogiin melko samanlainen. Blogista huomaa, että siinä asiat ovat todella tapahtuneet Rönkköselle itselleen, kun kirja taas on suurempi kokonaisuus. Rönkkönen mainitsee teoksensa alussa tämän olevan niin faktaa kuin fiktiotakin, ja osan tapahtumista sattuneen hänelle itselleen, osa hänen ystävilleen ja osan hänen mielikuvitusystävilleen. Tulkitsen tämän niin, että hän yhdistää kirjaansa kaikkia sinkkuelämän sattumuksia joita tietää sattuneen, vaikka välttämättä kaikki eivät olisikaan tapahtuneet juuri hänelle. Blogia selailtuani voisin verrata siinä Rönkkästä itseään hyvin avoimeksi ja rehelliseksi kirjoittajaksi, kirjassa taas kertoja tuntuu hiukan etäisemmältä. Tämä ero on hyvä tiedostaa.

Mielikuvituspoikaystävä on kirjana lyhyehkö ja helppolukuinen, jos ei kavahda härskejä sanoja ja suoraa puhetta. Teos antaa lukijalle tilaa; ensin käsitellän arkipäiväisiä sattumuksia ja kirjan loppupuolella syvällisempiä tekijöitä käyttäytymisen syynä. Mietin kuinka suuresti teos on kirjoitettu nuoret aikuiset kohderyhmänään, sillä vaikka minun oli helppoa lukea tarinaa, jollekin 40-vuotiaalle se ei sitä välttämättä ole. Mutta suosittelen ehdottomasti kaikkia parisuhdestatuksesta riippumatta tutustumaan tähän teokseen, ette menetä mitään!


"Minun pitää ymmärtää, millainen oikeasti olen ja mitä onni tarkoittaa minun elämässäni."

Helmet-lukuhaasteessa Mielikuvituspoikaystävä menee kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

torstai 9. helmikuuta 2017

Green: Teoria Katherinesta

John Green
Teoria Katherinesta
suom. Helene Butzow
WSOY
Teoria Katherinesta on Tähtiin kirjoitettu virhe-teoksestaan tunnetun John Greenin toinen kirja. Se ilmestyi vuonna 2006, WSOY:n kustantama Helene Butzowin suomennos vasta viime toukokuussa. Romaani kertoo teini-ikäisestä Colinista, entisestä ihmelapsesta, joka on juuri tullut jätetyksi. Colin puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, on mestari muodostamaan anagrammeja ja alkaa kehitellä matemaattista kaavaa seurustelusuhteen toimivuuden ennustamiseen. Nuorimies seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa, ja heistä yhdeksästoista on juuri jättänyt hänet. Colin kärsii sydänsuruista ja toivoo vain, että Katherine soittaisi ja haluasi palata yhteen hänen kanssaan.

 Colin päätyy lähtemään road tripille parhaan ystävänsä Hassanin kanssa saadakseen muuta ajateltavaa. Matka todella tuokin tullessaan uusia kokemuksia: työpaikan kesäksi, villisikajahdin, Hassanin ensimmäisen tyttöystävän ja Colinin elämän toisen ystävän, tytön, jonka nimi ei ole Katherine ja josta Colin ei siksi heti kiinnostu.

 Colinin paras (ja ainoa) ystävä Hassan on kotikoulusta tavalliseen kouluun siirtynyt muslimi, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta huumorintajunsa avulla:

"Hän haluaa vain tehdä minut iloiseksi. Me läskit pidämme yhtä. Se on kuin salaseura. Meillä on kaikenlaista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. Kädenpuristuksia, erityisiä lihavien ihmisten tansseja- meillä on salainen luola syvällä maan uumenissa, ja menemme sinne keskiyöllä, kun kaikki laihat nukkuvat, syömme kakkua ja paistettua kanaa ja muuta sontaa. Hollis antaa meille töitä siksi, että lihava luottaa toiseen lihavaan."

Kirja on humoristinen, ja road trip- kuvauksessaan kevyttä lukemista nuorille. Ystävyyden merkitys korostuu, Green muistuttaa lukijaa miettimään kuka on aina vieressäsi vaikka tuntuukin yksinäiseltä. Lisäksi pohditaan lahjakkuuden ja ahkeran työnteon eroa, jota lapset ja nuoret kohtaavatkin arjessaan paljon koulussa ja harrastuksissa.

"Mietitkö koskaan, pitäisivätkö ihmiset sinusta enemmän vai vähemmän, jos he näkisivät sisääsi? Tarkoitan, että minusta tuntuu aina, että Katherinet jättävät minut sinä vaiheessa, kun he alkavat huomata, miltä näytän sisimmässäni- tai no joo, K-19 oli poikkeus. Mutta se mietityttää minua aina. Jos ihmiset voisivat nähdä minut sellaisena kuin itse näen itseni- jos he voisivat elää minun muistoni-voisiko kukaan ikimaailmassa rakastaa minua?"

Teoksesta huomaa että se on kirjoitettu hieman nuoremmalle lukijakunnalle kuin vaikkapa Tähtiin kirjoitettu virhe: se ei ole niin syvällinen ja pohtiva kuin Greenin muut kirjat; Teoria Katherinesta on selkeästi kevyempää luettavaa. Se käsittelee ehdottomasti nuorille tärkeitä aiheita, kuten ystävyyttä ja itsensä etsimistä, mutta olemisen pohdintaa siinä ei ole samalla tavalla. En näe sitä välttämättä huonona asiana, kirjailija voi kirjoittaa välillä erilaisiakin kirjoja. Silti jos saisin suositella jollekulle vain yhtä kirjaa John Greenin tuotannosta, se olisi joko Tähtiin kirjoitettu virhe tai Kaikki viimeiset sanat. Nämä kaksi ovat onnistuneet tavoittamaan sekä tarinassaan että kuvauksessaan jotain hyvin herkkää joka tästä puuttui.

Helmet-lukuhaasteessa Teoria Katherinesta menee kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Rubin: Tee siitä tapa

Kuvahaun tulos haulle tee siitä tapa
Gretchen Rubin
Tee siitä tapa
Nemo kustannus
Gretchen Rubin on amerikkalainen entinen lakinainen, nykyään täysipäiväinen kirjailija ja kahden lapsen äiti. Luin aiemmin hänen teoksensa Onnellisuusprojekti, ja nyt luin toisen hänen omaelämäkertamaisista tietokirjoistaan. Rubin on kirjoittanut useita kirjoja, niin tietokirjoja esimerkiksi John F. Kennedystä ja Winston Churchillista, ja näiden lisäksi kolme henkilökohtaisempaa kirjaa, eli Onnellisuusprojekti, Tee siitä tapa ja suomentamaton Happier at home.

Tee siitä tapa-teoksessa pureudutaan tapojen muodostamiseen ja ylläpitämiseen, ja toisaalta myös purkamiseen. Sitä suositellaan ihmisille, jotka haluavat aloittaa jonkun hyvän tavan tai päästä eroon huonosta.

Rubin aloittaa kirjansa jaottelemalla ihmiset sääntöjennoudattamistaipumusten mukaan neljään eri kategoriaan: velvoittajiin, ylläpitäjiin, kyseenalaistajiin ja kapinoijiin. Tässä kohtaa voidaan määritellä kohta mainitsemani ulkoiset ja sisäiset vaatimukset: ulkoiset vaatimukset ovat esimerkiksi sääntöjä, kieltoja pyyntöjä ja esimerkkien noudattamista, sisäiset taas itselle tehtyjä lupauksia ja jonkun asian tekemistä omasta mielenkiinnosta.

Velvoittajat toteuttavat ulkoisia vaatimuksia mutta vastustavat alitajuisesti sisäisiä vaatimuksia (tarttuvat heti toimeen jos heitä pyydetään järjestämään jotakin, eivät välttämättä pysty noudattamaan tapoja joita itse itselleen haluaisivat), ylläpitäjät toteuttavat sekä ulkoisia että sisäisiä vaatimuksia (heille on yhtä tärkeää noudattaa muille kuin itselleenkin asetettuja lupauksia), kyseenalaistajat vastustavat ulkoisia vaatimuksia mutta noudattavat sisäisiä vaatimuksia (eivät odota valon vaihtumista vihreäksi jos näkevät olevansa risteyksessä ainoita, tekevät jonkin asian jos ovat luvanneet sen itselleen)  ja kapinoitsijat vastustavat sekä ulkoisia että sisäisiä vaatimuksia (he ovat uskollisia vain itselleen eivätkä halua kahlita itseään). Näinollen kyseenalaistajat ja velvoittajat toimivat päinvastoin keskenään ja ylläpitäjät ja kapinoitsijat päinvastoin keskenään.

Rubinin mielestä tärkeimpiä tavanmuodostuksen tekniikoita ovat ajoittaminen, seuranta, perustaminen ja vastuuvelvollisuus, näiden lisäksi kirjassa mainitaan useita pienempiä neuvoja. Ajoittaminen tarkoittaa, että kalenterista varataan tietty aika tietyn asian hoitamiselle, oli se sitten herääminen aikaisemmin joka aamu aamupalaa varten tai vaikkapa päättää, että joka vuosi loppiaisena käy harvemmin tapaamansa sukulaisen luona. Seuranta tarkoittaa tietoisuuden lisäämistä omasta itsestään, mikä Rubinin mielestä vahvistaa hallinnan tunnetta. Seurannan tapoja voi olla käyttää esimerkiksi askelmittaria jotta näkee käveleekö tarpeeksi joka päivä. Perustaminen taas tarkoittaa sitä, että kannattaa aloittaa heti tapojensa muuttaminen isoista ongelmista: esimerkiksi kun alkaa nukkua enemmän ja säännöllisemmän rytmin mukaan, on helpompaa tehdä hyviä päätöksiä. Vastuuvelvollisuus taas tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että kun uskomme, että meitä voidaan pitää vastuullisina teoistamme, vaikka sitten olemme niiden noudattamisesta vastuussa vain itsellemme, käyttäydymme vastuullisemmin. Tässä on yksi syy personal trainerien palkkaamiseen: olemme vastuussa jollekulle vaikka liikkuisimme vain itseämme varten.

Teoksessa pidin siitä, kuinka Rubinin oma ääni kuului. Hän kertoi kuinka hän ja osa hänen lähipiirinsä opettelivat uusia tapoja: kuinka Rubin itse vietti muutaman aamun somessa ja huomasi sen muodostuneen tavaksi ja mitä ongelmia hän kohtasi opetellessaan mietiskelemään joka aamu, ja kuinka esimerkiksi hänen siskonsa opetteli syömään diabeteksensa vaatimalla tavalla, ja ystävänsä juomaan vähemmän viiniä. Nämä lukuisat esimerkit toivat elämänmakua ja näyttivät etteivät kirjan neuvot ole ihan tuulesta temmattuja.

Kirjassa yksi tärkeä esiinnouseva seikka on hyvän itsetuntemuksen merkitys. Vasta kun tuntee itsensä ja omat tapansa, tietää mitä menetelmiä kannattaa lähteä noudattamaan ja mitä ei. On huojentavaa muistaa että ihmiset ovat erilaisia: jotkut saavat enemmän aikaan aamulla, jotkut illalla. Jotkut pystyvät keskittymään vain täydellisessä hiljaisuudessa, toiset taas tarvitsevat taustahälyä. Ja se on ihan ok. Tärkeintä on että tietää itse miten käyttäytyy.

Helmet-lukuhaasteessa Tee siitä tapa menee kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, koska sen avulla on helpompaa muodostaa terveellisiä tapoja.