McManus: Yksi meistä valehtelee

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun. 

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa."

Browryn, Nate, Cooper ja Addy vaikuttavat kaikki päällisin puolin tavallisilta lukiolaisilta: priimusoppilas Browryn pyrkii Yalen yliopistoon, Nate elättää itseään ja juoppoisäänsä myymällä huumeita, Cooper on koulun baseball-tähti ja Addy tanssiaiskuningatar. He jäävät jälki-istuntoon pienestä sääntöjen rikkomisesta, ja tuossa jälki-istunnossa kuolee viides oppilas, Simon. 

Simon pyörittää koulun juoruihin perustuvaa sivua, ja hän oli aikeissa julkaista nelikon salaisuudet. Hänen kuolemansa jälki-istunnossa ei ole tapaturma, ja yksi heistä valehtelee. Kuka murhasi Simonin?

Yksi meistä valehtelee on yhdysvaltalaisen Karen M.McManuksen esikoistrilleri. Teos on käännetty 38 kielelle, ja se on ollut yli vuoden New York Timesin bestseller-listalla. McManus kertoo nettisivuillaan olleensa aina kiinnostunut jännityskirjoista ja synkistä aiheista, ja lukeneensa lapsesta saakka Agatha Christien teoksia ja aikuistuttuaan Gillian Flynniä. Hänestä on mielenkiintoista kirjoittaa ihmisten reagoimisesta pelottavassa ja hämmästyttävässä tilanteessa, mutta hän haluaa kuitenkin tasapainottaa sitä toivolla ja huumorilla. Kirjailija on julkaisemassa uuden teoksen Two can keep a secret vuonna 2019! Tämän teoksen suomentamisesta en tosin osaa sanoa mitään.

Bronwyn antaa sanojensa hiipua ja kääntää aavistuksen katsettaan, ja mietin, mahtaako hän koskaan pohtia, olenko minä tämän kaiken takana. Hänen täytyy, koska minä ajattelen hänestä joskus samaa. Mutta minä ajattelen häntä sellaisena pahansuopana nerona, piirrettyjen elokuvien rikollisena. Nyt kun hän seisoo edessäni söpöissä kengissä ja kasvoillaan varovainen hymy, se tuntuu mahdottomalta.

Sitten voisin sanoa omasta mielipiteestäni pari sanaa: romaani on mielestäni epätasainen. Se on alussa noin puoleen väliin asti niin kliseinen, että pahaa tekee, ja puolen välin jälkeen se alkaa hiljalleen elää ja hengittää ja hahmot tuntua aidoilta. Tämä on varmasti täysin tarkoituksellista, mutta se ei tee asiasta yhtään parempaa. Olin erittäin lähellä lopettaa kirjan lukemisen alkuunsa. Alkuosan kliseet ovat niin kuluneet, että voisin melkein suositella lukemisen aloittamista vasta noin puolesta välistä. Kliseinen alku on varmasti tärkeää hahmojen kehittymisen kannalta, mutta olisin toivonut kirjailijalta enemmän mielikuvitusta tämän prosessin rakentamiseen kuin kuluneiden kliseiden latelua.

Addy kääntyy minua kohti niin nopeasti, että hänen vaaleat sampoomainoshiuksensa heilahtavat olkapäiden ympärillä. Hänet on selvästi jouduttu leikkaamaan irti poikaystävästään, jotta hänet on saatu tänne yksin.

Alun kliseisyyden jälkeen kirja kuitenkin ilahduttaa luonnollisuudellaan ja samaistuttavuudellaan:

Hän yrittää katsoa minua silmiin, mutten pysty siihen. Hän haluaa minun olevan iloinen, enkä pysty siihenkään. Bronwynin koko olemuksen täydellinen mahdottomuus iskeytyy minua vasten kuin nyrkinlyönti vatsaan: hän haluaa, että kaikki on hyvin ja oikein ja loogista, enkä minä pysty siihen. En mitenkään.

Teoksen on suomentanut Inka Parpola kiitettävästi.

Karen M.McManus

Murakami: Norwegian wood

Haruki Murakamilta on suomennettu kymmenkunta teosta. Norwegian wood (ilmestynyt 1987) sijoittuu hänen tuotantonsa alkuvaiheeseen, sillä hänen ensimmäiset romaaninsa on julkaistu 1980-luvun taitteessa, ja viimeisin viime vuonna 2017. Suomeksi se on kuitenkin viimeisimpinä suomennettuja, sillä se suomennettiin vasta viime vuonna!

Tammen esittelysivun mukaan The Guardian on valinnut tämän romaanin listalleen kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta minä en itse asiassa löytänyt teosta sieltä. Oli miten oli, Norwegian wood on ehdottomasti tärkeä kirja, sillä Murakami teki läpimurron sillä.

Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja olen lukenut häneltä aiemmin teokset 1Q84, Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla ja Miehiä ilman naisia. Linkeistä pääset näihin kirjoituksiini!

Ajatuksiani tästä teoksesta:
Pidin siitä, miten herkkä kirja oli, mutta toisaalta se oli myös todella surullinen. (Tai ehkä herkkyys johtuu erityisesti surullisuudesta) Teoksen hahmoista kolme päähenkilön läheistä tekee itsemurhan, mutta toisaalta tunnelma ei kuitenkaan ole synkkä tai ahdistava, päähenkilö on vähän kuin kuplassa.

Olisin kaivannut toivoa enemmän: päähenkilö Watanabe tuntuu ajautuvan vain menetyksestä menetykseen. Hänellä on lukiossa läheinen ystävä Kizuki, joka tekee itsemurhan seitsemäntoistavuotiaana. Tarina alkaa siitä, kun Kizukin tyttöystävä Naoko ja Watanabe päätyvät viettämään aikaa yhdessä ja kävelemään Tokiota ympäriinsä. Heistä tulee hiljalleen läheisiä, mutta tulevaisuus ei ole varmaa.

Kiteyttäisin teoksen todellakin herkäksi ja surulliseksi. Se ei ole Murakamin tuotannosta teos, josta pitäisin eniten, mutta ei myöskään teos, josta pitäisin vähiten. Kieli on tuttuun tapaan huolellista ja maalailevaa. Lukemistani Murakameista suosittelisin 1Q84:ä ja Kafkaa rannalla, ne ovat mielestäni kirjoina onnistuneimpia ja kiinnostavimpia.                                                                                                             

"Vasta paljon myöhemmin tulikärpänen nousi ilmaan. Se levitti siipensä ikään kuin olisi äkkiä oivaltanut jotain, ja oli hetkessä lentänyt kaiteen yli ja jäänyt hämäräään leijumaan. Se piirsi nopean kaaren vesisäiliön vierellä, kuin kuroakseen umpeen menetetyn ajan. Kun se oli leijaillut hetken paikallaan, kuin katsellakseen, miten sen tekemä kaareva valojuova sekoittui tuuleen, se lensi lopulta pois kohti itää."

Usain Bolt - Salamaa nopeampi elämäni

Usain Bolt
Salamaa nopeampi elämäni
suom. Jorma-Veikko
Sappinen
Johnny Kniga

Jamaikalainen Usain Bolt on ehdottomasti yksi maailman tunnetuimmista urheilijoista yhdeksällä olympiakultamitalillaan ja lukuisilla maailmanmestaruuksillaan ja maailmanennätyksillään. Hän ei kuitenkaan aloittanut yleisurheilutreenejä kolmivuotiaana tai lähtenyt Yhdysvaltoihin opiskelemaan urheilustipendillä, vaikka olisi päässyt. Hänen tiensä tähtiin oli aivan omanlaisensa, ja Salamaa nopeampi elämäni on Boltin oma kuvaus siitä. Teoksenen on kustantanut Suomessa Johhny Kniga ja kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen.

"- hänen mielestään muutto Yhdysvaltoihin olisi hyvä veto, mutta tiesin ettei se olisi järkevä uravaihtoehto.

"Ei, en halua Valtoihin", sanoin.

Peart ei ymmärätnyt, hän halusi tietää syyn.

"Ensinnäkin siellä on liian kylmä", sanoin. "Siellä voi tulla lunta ja sen sellaista, joten unohdetaan koko juttu. Ja toiseksi, jos muutan sinne, en pääse tapaamaan äitiä."

Pidin siitä, miten paljon Boltin oma huumorintaju näkyi teoksessa!

"Kuuluttaja lausui nimeni, ja aloin pelleillä. Maurice oli illalla trimmannut tukkaani kynsisaksilla, joten hieroin päälakeani ja pörrötin pulisonkeja kuin kampaustyylini olisi kaikkien aikojen upein. Yleisö nauroi katketakseen."

Samoin pidin miehen rehellisyydestä ja nöyryydestä. Bolt kertoo rehellisesti rakkaudestaan yöelämään, tanssimiseen ja roskaruokaan sekä laiskuudesta harjoituksia kohtaan. Tässä minä yllätyin totaalisesti: olisi voinut luulla, ettei yksi maailman menestyneimmistä urheilijoista noin vain jättäisi treenejä väliin ja luottaisi lahjakkuuden kannattelevaan voimaan. Itsellänikin on hieman kilpaurheilutaustaa, ja tiedän esimerkiksi valmentajien sanoneen, että kaikki passiivisesti käytetty aika, esimerkiksi puolen tunnin televisionkatselu päivässä, antaa vastustajalle etumatkaa. Mutta pisteet Boltille, hän kertoi tästä näkökulmasta julkisesti. Ehkäpä vaikka joku aloitteleva urheilija näkee tämän nimenomaan syynä harjoitella ahkerasti: jos Usain Bolt pärjäsi noin hyvin elämällä sitoutuneesti urheilijan elämää vain silloin kun isot näyttämöt olivat edessä, miten hyvin hän olisi voinut pärjätä jos hän olisi keskittynyt koko uransa ajan sataprosenttisesti?

"Tämä taitaa olla sopiva hetki tehdä selväksi, miksi halusin kilpailla sadalla metrillä. Jotkut arvelivat, että ainoa kannustimeni ottaa lyhyempi matka ohjelmaan oli raha, mutta se ei pidä ollenkaan paikkaansa.- - En piitannut palkintorahoista. Ainoa tavoitteeni oli pelastua juoksemasta neljääsataa metriä. Niin se oli, piste. Enkä hetkeäkään kuvitellut, että olisin satasella kova luu."

Mielestäni tämä omaelämäkerta jäi melko tyngäksi, koska siinä ei ollut ollenkaan esimerkiksi muiden ihmisten haastatteluja Boltista. Ei vanhempien, valmentajan tai kilpakumppaneiden mielipiteitä. Valokuvia ja yleensäkään kuvitusta olisi myös voinut olla enemmän.

Luettuani kirjan ajattelin ensin lukeneeni Äijästä, yleisurheilun megastarasta. Vasta hetken kuluttua tajusin, että juuri niin se olikin - sain kuulla moneen kertaan Boltista tämän kävellessä lähtöviivalle, mitä hänen päässään liikkui sillä hetkellä - mutten Usainista. Kirjan alkupuolella käsiteltiin hiukan Boltin perhettä, rakastavaa äitiä ja kuriapitävää isää, mutta siihen se aika lailla jäikin. Boltin ihmissuhteista ei kerrota käytännössä mitään. Hän kertoo omia ajatuksiaan esimerkiksi muihin kipailijoihin liittyen, mutta lukija jää lopulta ilman mitään tietoa käytännön tasolta. Tämä on vähän sääli, koska ihminen on niin paljon enemmän kuin uransa, oli urallaan miten iso Äijä hyvänsä.

Olin tosissani, helkkarin keskittynyt. Sanoin kavereilleni:"Lakatkaa kuulkaa puhumasta tytöistä. Minulla on töitä."

Teos tuntuu vähän pintaraapaisulta, ja jään odottamaan, josko hänestä vielä tehtäisiin kattavampi elämäkerta. Boltista tehty elokuva I am Bolt on ilmestynyt vuonna 2016, ja katsonkin sen seuraavaksi.

Luin hetki sitten toisenkin kirjan juoksemisesta: Dean Karnazesin Ultramaratoonarin. (tästä blogikirjoitukseeni siitä.)  Mielestäni hän osasi pohtia juoksemista enemmän: teoksessaan hän kuvaa, kuinka juostessaan miettii minne on menossa tai mitä on pakenemassa. Boltilla ei ollut mitään tällaisia ajatuksia, ja hän sanoo suoraan tuntevansa yleisurheilun historiaakin aika huonosti. Joten jos haluatte yleismaailmallisemmin lukea juoksemisesta, suosittelen tarttumaan Ultramaratoonariin.

Lady Lipstick: Lipstick mafia stories

Reilu kuukausi sitten vietettiin Taiteiden yötä. Minä osallistuin siihen lähinnä kiertelemällä katsomassa erilaisia tapahtumia, mutta paikallisesta Suomalaisen Kirjakaupan myymälästä ostin pari "sokkotreffikirjaa". Eli Suomalainen möi viidellä eurolla kiinni nidotussa paperipussissa kirjoja muutaman aihesanan avulla, ilman että ostaja tietää minkä kirjan tulee ostaneeksi. Kirjaimellisesti sika säkissä, mutta yllätyksestä ja jännityksestä maksaa mielellään muutaman euron. Minä en osannut valita kahden pussin väliltä, joten ostin ne molemmat.

Ensimmäisestä pussista kuoriutui Lipstick mafia-blogiin perustuva Lipstick mafia stories. Se on Kariston kustantama teos viiden naisen whatsapp-ryhmästä, jossa ruoditaan parisuhteita, seksuaalisuutta ja lapsiperhe-elämän arkea. Kirjailija pysyy Lady Lipstick-nimimerkin takana. Peperipussissa olivat nämä tunnisteet:


1) perustuu naisten Whatsapp-ryhmään
2) suomalainen Sex and the city
3) elämää ja erotiikkaa
4) makeita nauruja ja
5) lyhyitä tarinoita.

Näillä eväillä kuvittelin saavanaí jotakin Henriikka Rönkkösen kirjojen tyylistä, mutta vain parisuhteesta ja lapsiperhe-elämästä. Olen aiemmin blogissani kehunut Mielikuvituspoikaystävän olevan "hervottoman hauska kuvaus sinkkuelämän todellisuudesta likaisiakaan sattumuksia kaunistelematta."

En saanut paperipussin ja kustantajan lupailemia makeita nauruja ja hauskoja tarinoita seksuaalisuudesta. Sain lähes inhorealistisia keskusteluja käytetyn tamponin huuhtelemisesta vessanpöntöstä alas ja pohdintoja, kuinka syöttää lääke rakastajalta saatuun klamydiaan aviomiehelle tämän ihmettelemättä. Ero rehellisen, suoran puheen, jossa on mukana huumoria ja johon lukija voi samaistua, ja inhorealismin välillä on hiuksenhieno. Naistenvälisen alapääkeskustelun ei tarvitse olla tabu kirjallisuudessa, mutta monta kymmentä euroa maksavalta kaunokirjalta lukija odottaa kyllä vähän enemmän kuin vauva.fi-sivuston tyylisiä juttuja.

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. On ihanaa, että naiset puhuvat seksuaalisuudestaan. En kuitenkaan halua tietää toisten ihmisten pieruista loppuraskauden aikana, enkä monista muista kirjassa käsitellyistä aiheista. Ehkä en vain kuulu ihan kohderyhmään, ehkäpä naureskelen 35-vuotiaana näille jutuille ja koen vahvaa samaistumista. Mutta se päivä ei ole vielä, eikä edes ihan vähään aikaan.

Mielipiteitä jakavien aiheidensa lisäksi teos ei mielestäni muutenkaan toiminut. Kustantaja kertoo tarinoiden saaneen alkunsa whatsapp-sovelluksessa käydyistä keskusteluista, mutta se ei oikein paistanut läpi. Tuntui, ettei näitä keskusteluja olisi oikeasti käyty, vaan tarinat olisi suoraan käsikirjoitettu tällaisiksi. Se varmaan johtuu siitä, että kirjailija on poistanut keskusteluista epäolennaisina pitämiään asioita, ja näinollen tarinat ovat jääneet raakileiksi alkuperäisestä herkullisuudestaan. Tämä on minun arvaukseni.

Joyce: Ulysses

Irlantilaisen James Joycen (1882-1941) kirjoittama yhdenpäivänromaani Ulysses julkaistiin vuonna 1922. Se sijoittuu Dubliniin 16. kesäkuuta 1904, ja seuraa kolmen päähenkilönsä päivän kulkua: Leopold ja Molly Bloomin ja Stephen Dedaluksen. Lukija pääsee niin Dedaluksen pitämälle oppitunnille kuin hautajaisiin Bloomin kanssa, ja tajunnanvirta on välillä selkeämmin,välillä vähemmän selkeästi ymmärrettävää.

Ulysses on muunnelma Homeroksen Odysseiasta, sillä sen jokaisen jakson teema, tyyli, henkilöt, symbolit, tapahtuma-aika ja -paikka perustuvat vastaavaan kohtaan Odysseiassa. Itse en lukenut Odysseiaa tämän rinnalla, mutta uskoisin sen helpottavan rakenteen ymmärtämistä.

Ulyssesta on sanottu tärkeimmäksi 1900-luvulla kirjoitetuksi romaaniksi, ja sitä pidetään modernin proosan kivijalkana. Kuitenkin ennen kustantajan löytymistä se oli hylätty 87 kertaa! Kuvitella, miten yleistä todella hyvien romaanien hylkääminen alkuun on ollut: Ulysseksen lisäksi esimerkiksi Harry Potterin ja Typerysten salaliiton.

"-´Valtuuskuntaan, joka oli saapuvilla täysilukuisena, kuuluivat commendatore Bacibaci Beninobenone- -

alaviite: (ital.) komentaja pusi-pusi Kovin-hyvin-oikein-hyvin"

James Joyce

Romaanista on parikymmentä editiota, joista virheettömimpänä pidetään vuonna 1984 julkaistua gabler-versiota. Tämän version pohjalta kääntäjä Leevi Lehto on suomentanut teoksen. Gabler-versio on saanut nimensä siitä, että professori Hans Gablerin johtama kansainvälinen tutkijaryhmä keräsi yhteen erilaisia todisteita luodakseen mahdollisimman virheettömän version Ulysseksesta. Kun tämä versio julkaistiin, sen luomista pidettiin huikeana saavutuksena, ja nähtiin, että teos on nyt helpommin luettavissa kuin koskaan.

Minä päädyin lukemaan Ulysseksen Antti Värtön aloituksen jälkeen: hän ehdotti jossakin facebookin kirjallisuusryhmässä, että luettaisiin Ulysses nettilukupiirinä. Värtölle iso kiitos lukuryhmän luotsaamisesta! Hänen blogikirjoituksensa tästä urakasta pääset lukemaan tästä.

Ensimmäisen käännöksen teki Pentti Saarikoski (1937-1983) vain puolessa vuodessa, ja se ilmestyi vuonna 1964.  Uuden käännöksen tehnyt Leevi Lehto (s.1951) on runoilija, ohjelmoija, kustantaja ja kääntäjä. Hän käytti käännöstyöhön aikaa kymmenen vuotta, ja hänen suomennoksensa ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana vuonna 2012.

Leevi Lehto

Ulysseksessa on erittäin, erittäin paljon yhteyksiä ja assosiaatioita. Lainaan tähän esimerkiksi Antti Värtöltä yhden tapauksen:

"Herra Deasyn puhuessa juutalaisten vaeltamisesta maan päällä siirrytään Dedaluksen tajunnanvirtaan, joka alkaa ajatuksella Pariisin pörssistä. Tämä tuntui aika randomilta, mutta alaviitteessä tiedettiin kertoa, että Pariisin pörssin julkisivu on kopio Vespasianuksen temppelistä. Vespasianus puolestaan oli se keisari, joka valloitti juutalaiskapinan jälkeen Jerusalemin ja tuhosi toisen temppelin, minkä voi sanoa aloittaneen juutalaisten diasporan. Jösses! Kyllä on läpinäkymättömiä viittauksia. Ihan satunnaisen kuuloisessa assosiaatiossa olikin selvä logiikka taustalla, mutta en olisi ikimaailmassa tajunnut tätä yhteyttä ilman alaviitteitä."

Näitä selventämään Lehto on  kirjoittanut on yli 5000 alaviitettä, joiden seuraaminen tekee lukemisesta todella pirstaleista. Itse tein alkuun niin, että luin aukeaman aina kahteen kertaan: ensin sellaisenaan katsomatta alaviitteitä, ja sen jälkeen alaviitteiden kanssa. Tällä tavoin kirjasta olisi saanut parhaan käsityksen, mutta en jaksanut tuota lukutapaa kovin pitkään. Tyydyin lukemaan kirjaa katsoen alaviitteistä arviolta noin puolet, sillä koin vähän turhaksi tietää, oliko joku kauppias tai ravihevonen oikeasti ollut olemassa vuoden 1904 Dublinissa niin kuin kirjassa sanottiin.

16.6. on Ulysseksen ihailijoiden vuosittain pitämä
juhlapäivä, jonka aikana kerrataan romaanin tapahtumia.

Lähteenä olen käyttänyt Antti Värtön blogin lisäksi Helsingin Sanomien artikkelia Liki kilo lisää James Joycea, jonka on kirjoittanut toimittaja Janna Kantola 14.6.2012.

Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
Islantilainen voittaa aina -
Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY
2015

Satu Rämö oli toisena yliopistovuotenaan kesätöissä Kreetalla, kun hän kuuli Islannista ensimmäisen kerran. Rämö houkutteli sisäänheittäjänä ravintolaan nuorten ja kauniiden islantilaisten opiskelijoiden seurueen, ja hummerinsyönnin lomassa nämä nuoret ylistivät Rämölle Islannin lämmitettyjä hiekkarantoja. Hän otti pikku hiljaa selvää tuosta tulen ja jään maasta ja lähti sinne vaihtoon. Lukuisten reissujen jälkeen Rämö löysi nykyisen miehensä Islannista, ja hän muutti sinne pysyvästi. Islantilainen voittaa aina on kertomus suomalaisen näkökulmasta saarivaltion tapoihin sopeutumisesta.

"Luulin jo menneeni keskustelussani liian tuttavalliseksi, mutta mitä vielä. Vigdis kohensi ryhtiä tuolissaan ja tarjosi innoissaan lisää pullaa."

Rämö käsittelee Islantia monipuolisesti: läpi käydään niin vuoden 2008 talouskriisi, vuoden 2010 tulivuorenpurkaus ja tuhkapilvi, luontoa kuumine lähteineen ja tulivuorenpurkauksineen sekä jäätikkövaelluksineen, historiaa, kulttuuria, perinneruokia ja sananlaskuja. Ja tietysti islantilaisten tapoja ja ajatusmaailmaa. Näihin kuuluu muun muassa ylitsepursuava itseluottamus ja mahdollisuuksien näkeminen uhkakuvien sijaan, pienessä maassa lähes kaikkien tunteminen, peikkoihin uskominen sekä Islannin maailman parhaana maaana pitäminen.

"Sirot avokkaat ovat käypä kenkävalinta talvellakin, koska ne nyt vaan näyttävät hyvältä. Maailman paras ei anna sään vaikuttaa tyyliinsä. Hän pitää ohjat omissa käsissään ja pukeutuu ballerinatossuihin vaikka sitten räntäsateessa."

Voin lämpimästi suositella tätä teosta monille eri lukijoille: Islanninsta tai suomalaisen elämisestä ulkomailla kiinnostuneelle, kevyttä lukemista kaipaavalle, tositarainoiden ystävälle. Pidä varasi, tämän kirjan luettuasi saattaa kummasti alkaa tehdä mieli lähteä tutkimaan tuota ystävällisten ihmisten ja upeiden luonnonilmiöiden maata!

"Suomen kaikuvat käytävät varmistavat, että ovikello ei ole ensimmäinen merkki televisioupatarkastajasta, Jehovan todistajasta tai muusta pelottavasta vieraasta. Islantilaisen sydämen saa sykkimään yllätys. Ovikello voi soida koska tahansa, mikä sen ihanampaa!"

Islannissa on kuvattu lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja,
tässä on kartta muutamien kuvauspaikoista.

Erityisesti mieleeni jäi Rämön viimeinen kehu Islannista: kirjakaupat ovat auki iltakymmeneen ja jäätelökioskit yhteentoista. Voisiko olla parempaa paikkaa elää!

"Reykjavik 101 on paikka, jossa kohtaavat kaikennäköiset jumalat, opiskelijat, viikingit, pyykkääjäeukot, kummitukset, pultsarit, pankkiirit ja vapaailtapäivää viettävät suomalaiset maahanmuuttajat."

Osa Walter Mittyn ihmeellinen elämä-
elokuvasta on kuvattu Islannissa.

Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Mari Manninen
Yhden lapsen kansa-
Kiinan salavauvat,
pikkukeisarit ja
hylätyt tyttäret
Atena

Yhden lapsen kanssa-teoksen kirjoittanut Mari Manninen on muutaman vuoden Pekingissä virkavapaata viettänyt Helsingin Sanomien toimittaja. Sieltä käsin hän kirjoitti Kiinan nopeasta muutoksesta eri lehtiin, kuten Suomen Kuvalehteen.


Kustantajan sivulta:
Yhden lapsen kanssa kertoo Kiinaa monin tavoin muokanneesta laista, jonka mukaan perheet saivat vuosina 1979-2015 hankkia tietyin liennytyksin vain yhden lapsen. Politiikan seuraukset ovat raskaat, vaikka ne tehtiinkin ilmeisen hyvin aikein. Tätä nykyä Kiinassa on paljon yksinäisiä ja hemmoteltuja lapsia, mutta myös suurin odotuksin stressattuja ainokaisia. Kiinalaiset naiset tuntevat pakkoabortit, sterilisaation ja salasynnytykset. Toimittaja Mari Manninen asuu Kiinassa ja kokoaa kirjassaan erilaisten kiinalaisperheiden tarinat yhteen.

Manninen esittelee teoksessa kaikki kuviteltavissa olevat kokijat yhden lapsen politiikkaan:
paperittomat, vauvat, joita ei voinut rekisteröidä ollenkaan olemassa oleviksi ihmisiksi lapsikiintiön ollessa jo täysi. Näin he eivät voineet mennä naimisiin tai hankkia työpaikkaa.
syntymättömät, jotka pakkoabortoitiin jopa raskauden viimeisinä vaiheina tai vastasyntyneet tyttölapset, jotka hukutettiin tai hylättiin.
perheettömät, pienet esimerkiksi vammaiset tai vakavasti sairaat lapsets, jotka hylättiin lastenkodin portaille tai lämpimiin vauvan jättökoppeihin.
kurittomat, nämä otsikossa mainitut pikkukeisarit, joita on koko perhe passaamassa.
veljettömät, tytöt jotka pääsivät pitkälle koska pojan koulutukseen varatut rahat tulivatkin heidän koulutukseensa.
vaimottomat, nuoret miehet, joille ei riitä vaimoja
lapsettomat, perheet joiden ainoa lapsi kuolee.
ja armottomat, kirjassa esitellään kylänsä lapsilukua valvova paikallisviranomainen.


Teoksessa pidin siitä, että Manninen ei tyydy pelkästään kauhistelemaan yhden lapsen politiikkaa ja mustamaalaamaan Kiinan hallitusta, vaan hän nimenomaan haluaa kertoa meille suomalaisille tämän politiikan kaikkien osapuolten näkökulman, myös vihattujen viranomaisten ja siitä hyötyneiden.

Teos oli oikein mielenkiintoinen ja selkeä sekä vaikuttava. Opin valtavasti uutta Kiinan yhteiskunnasta, esimerkiksi vahvan eron maalais- ja kaupunkilais-Kiinan välillä. Välillä Manninen kuitenkin esittää mielestäni väitteensä ristiriitaisesti: hän kertoo esimerkiksi tyttöjen kouluttautuvan korkeammalle ja isommassa mittakaavassa kuin koskaan aiemmin, mutta toisaalta väkimäärän olevan edelleen niin suuri, etteivät kouluttautuneet silti välttämättä saa kunnon työtä. Koko ilmiö on niin ristiriitainen: naisia on Kiinassa miljoonia vähemmän kuin miehiä, mutta silti kaupunkilaisnaiset eivät löydä kumppania. Manninen vuorotellen kehuu optimistisesti vanhemmille olevan nykyään sama, syntyykö tyttö vai poika, ja seuraavassa kappaleessa alavireisemmin muistuttaa lukijaa vuosisatoja vanhojen asenteiden muuttuvan hitaasti. Tähän olisin ehkä kaivannut sitä, että Manninen ja teoksen toimitustiimi olisivat oikaisseet nämä ristiriitaisuudet esimerkiksi toteamalla yhdessä ja samassa lauseessa, että asenteet muuttuvat näin henkilökohtaiseen elämään vaikuttavan politiikan ansiosta, mutta vuosisatoja vanhat perinteet eivät muutu yhden sukupolven aikana. Näin lukijan ei olisi tarvinnut itse päätellä tätä lopputulosta kuin palapelin paloja yhdistellen.


Yhden lapsen kanssa voitti vuonna 2016 Finlandia-palkinnon parhaasta tietokirjasta. Jörn Donner, palkinnonsaajan valitsija, kehuu teosta riipaisevaksi ja liikuttavaksi. Olen itse samaa mieltä, oikeiden ihmisten aidot kokemukset kuitenkin faktat mukana on vaikuttavaa luettavaa.


lähteet: https://atena.fi/kirjailijat/mari-manninen

Shakespeare: Turhaa lemmen touhua

William Shakespeare
Turhaa lemmen touhua
suomennos ja esipuhe
Juhani Lindholm

Juuri kun Navarran kuningas kumppaneineen päättää omistautua kolmeksi vuodeksi opiskelulle ja kaihtaa naisia, ovelle ilmestyy naisseurue jota ei millään voi käännyttää pois: Ranskan prinsessa seuraneitoineen, ja vielä tärkeällä asialla. Kiemurtelu ei auta, opintosuunnitelman on joustettava, ja pian joustaa kaikki muukin.

Turhaa lemmen touhua on kevyt ja koominen näytelmä. Sen lukemisesta en valitettavasti saanut kovin paljon irti, mutta teatterissa katsottuna näyttelijäntyön ja puvustuksen kanssa kokemus olisi varmasti täysin eri. Esipuheessaan kääntäjä Juhani Lindholm kehuu teosta Shakespearen kaikkein kielikeskeisimmäksi, ja sanataiteilua kyllä riittää. Lukiessa se ei kuitenkaan oikein tehnyt minuun vaikutusta. Tämänkin suhteen todettakoon Turhaa lemmen touhua teatterissa nähtynä varmasti paljon rikkaammaksi. Sama asiahan se on kuin jos lukee stand up-koomikon vitsejä suoraan paperista: asia sinänsä on ihan sama, mutta kokemus täysin eri.

Prinsessa

Ruma niin kuin rievä.

Kehu ei tee rumaa sievemmäksi.

Tässä palkka toden kertojalle;

Antaa metsänvartijalle rahaa

sievä maksu ruman puhujalle.

Syy, miksi olen halunnut lukea Shakespearen näytelmistä nimenomaan komedioita, on ollut haluni pehmeään laskeutumiseen. Shakespeare on yksi maailman merkittävimmistä kirjailijoista, joten haluan tutustua hänen tuotantoonsa pienemmistä aloittaen. Komediat ovat luonnollisesti myös ihan vain positiivisempaa luettavaa kuin tragediat.


Ensimmäinen lukemani Shakespeare on Kaksi nuorta veronalaista, jota pidin viihdyttävänä. Tästä pääset lukemaan postaukseni siitä. Tästä taas näet ajatukseni teoksesta Kuinka äkäpussi kesytetään.

Kuningas

Näkemiin nyt, höpsöt ystäväiset.

Kuningas, aatelismiehet ja soittajat poistuvat

Naiset riisuvat naamionsa

Prinsessa

Hyvästi vaan, jäiset venäläiset.

Siinäkö siis järjen jättiläiset?

Boyet

Sammutitte ne kuin kynttiläiset.

Rosaline

Älyn sankarit, ja lahopäiset.

Prinsessa

Kuninkaat ja hengen kerjäläiset.- -

Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

William Shakespeare
Kuinka äkäpussi
kesytetään
suom. Leena Tamminen
alkupuhe prof.
Sirkku Aaltonen

Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi William Shakespearen suosituimmista näytelmistä, ja se sijoittuu Shakespearen uran varhaiseen tuotantoon. Sen ilmestymisajankohdaksi arvoidaan noin vuosien 1589 ja 1592 välimaastoa. Suomessa näytelmä on tuttu: sitä on esitetty teattereissa yli viitenäkymmenenä versiona, suosituin se on meillä ollut 50- ja 60-luvuilla.

Näytelmä kertoo kiukkuisesta Katherinasta, jonka on isä haluaa naittaa ennen kosijoiden piirittämää suloista pikkusisko Biancaa. Itsevarma pisalainen Petruchio tarttuu haasteeseen ja lupaa kesyttää äkäpussin. Myöhemmin Biancaa piirittäessä kosijat esittävät kotiopettajia, palvelija isäntäänsä ja aivan vieras maisteri yhden kosijan isää.

Teosta voi ajatella niin komediana kuin avioliittofarssinakin. Jos sitä katsoo nykypäivästä käsin farssina, se tuntuu vähän inhimillisemmältä, koska farssiin kuuluu asioiden liioitteleminen.

Esipuheen kirjoittanut professori Sirkku Aaltonen nostaa teoksesta esiin muodonmuutoksen teemana: äkäpussi Katherine muuttuu nöyräksi vaimoksi, Biancan kosijat esittävät olevansa eri ihmisiä kuin ovat, ja kehystarinan kattilanpaikkaaja Sutki muuttuu lordiksi pilan takia. Tämä on ehkäpä kohta, johon haluaisin kiinnittää huomiota jos näkisin Äkäpussin teatterissa.


Nykymaailmasta katsottuna näytelmä on erittäin sovinistinen naisen oikeuksien puuttuessa. Aviomies on naiselle herra ja kuningas, ja naisen tärkein tehtävä on olla siveä, nöyrä ja kuuliainen. Kuitenkin kuten Aaltonen muistuttaa, teatteriteksti on vain yksi näytelmän osa-alueista näyttelijäntyön, lavastuksen, musiikin, valaistuksen ja puvustuksen kanssa. Voutilainen antaa esimerkin vuoden 2005 BBC:n version Äkäpussista, jossa Katherina kyllä "alistui" miehensä vallan alle, mutta loppujen lopuksi nainen synnytti kolmoset ja Petruchio jäi lasten kanssa kotiin Katherinan palatessa työuralleen.


Googlettamalla Kuinka äkäpussi kesytetään löysin kustantamo Johnny Knigan sivulta Anne Tylerin kirjoittaman Äkäpussin, ja se kuulosti sen verran hauskalta, että luen sen jossain vaiheessa. Päivittelen sitten tänne miltä tuoreempi teos näytti!


Hortensio

En, sillä hän takoi minua luutulla päähän. Sanoin vain että hänen otteensa olivat väärät ja yritin asetella sormia oikein, kun hän kimpaantui ja tiuskaisi: "Vai otteita? Minä sinulle otteet näytän." Siinä samassa hän iski minua päähän niin että nuppini puhkaisi soittimen ja siinä minä seisoin hetken äimänä kuin kaakinpuussa luuttu kaulassani, kun hän haukkui minua tunariksi, rämpyttäjäksi ja mämmikouraksi ja ties miksi, kuin olisi törkeyksiä oikein keksimällä keksinyt.

Petruchio

Siinäpä totisesti riuska neitonen. Rakastan häntä jo monin verroin enemmän. Olisi hauska päästä pian häntä jututtamaan.

Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan - Nurinkurinen opas hyvään elämään

Mark Manson
Kuinka olla
piittaamatta paskaakaan
suom. Aura Nurmi
Atena

Mark Manson (s.1984) on yhdysvaltalainen kirjailija, puhuja ja bloggaaja. Hän on syntyjään Teksasista, opiskellut Bostonissa ja asuu tällä hetkellä New Yorkissa. Hän valmistui yliopistosta juuri ennen vuoden 2008 talouskriisiä, eli pahimpaan mahdolliseen aikaan. Koska hän oli jo valmiiksi varaton ja nukkui ystäviensä sohvilla, hän päätti ettei menetä mitään testatessaan yrittäjyyttä. Suunta olisi vain ylöspäin. Aluksi hän kirjoitti deittailusta, ja pikku hiljaa hän alkoi rakentaa siitä teemasta itselleen työtä markkinoinnin keinoin. Koska hän nautti kirjoittamisesta ja huomasi olevansa siinä hyvä, hän päätti keskittyä siihen ja lopulta hän saikin elantonsa kirjoittamisellaan. Manson oli myös niin rohkea, että hän lopetti palkkatyönsä kuuden viikon jälkeen keskittyäkseen internet-työhönsä. Kuinka olla piittaamatta paskaakaan on New York Timesin bestseller.


Mansonilla on taustaa filosofiasta ja psykologiasta jo nuoresta asti: teini-ikäisenä hän luki Nietzscheä muiden ikätovereidensa katsoessa MTVtä, ja yliopistossa hän opiskeli kansainvälistä politiikkaa. Myöhemmin bloginsa saadessa lisää lukijoita Manson on käyttänyt vuosia opiskellakseen tiedettä ihmissuhteiden, tavoitteiden, onnellisuuden ja intohimon takana.

Esitän tässä muutaman mielestäni osuvan Mansonin esittämän ajatuksen, jotta te lukijat saatte paremman käsityksen tästä kirjasta.

Hyvän elämän salaisuus ei ole välittää niin helvetisti entistä useammista asioista, vaan välittää niin helvetisti entistä harvemmista asioista - niistä jotka ovat aitoja ja tärkeitä, tässä ja nyt.

Tämä lause auttaa minua keskittymään. Koin esimerkiksi suurta mielipahaa jäätyäni ilman Mumin päivä-mukia, mutta kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, kauramaito maistuu ihan yhtä hyvältä niistä kauniista astioista, mitä minulla on jo. Jos olisin kotonani ilman mitään mainoksia, en kaipaisi mitään. Eli lopetan mainonnan tuputtaman lisää, lisää- kierteen ja keskityn enemmän ihmisiin ympärilläni, ja olemaan sellainen tyyppi, että esimerkiksi koirani pitäisi minusta.

Minuuden määrittelevät tavoitteet, joiden saavuttamiseksi susostuu ponnistelemaan. Lyhyesti: onnellisuus syntyy jonkin asian tekemisestä, ei tietyn tavoitteen saavuttamisesta.

Tämä oli myös vaikuttava huomio. Tunnistin oman vastaukseni Mansonin esittämästä kysymyksestä: minkälaisen elämän haluat? Manson huomautti, että vastaukseni "terveyttä itselleni ja läheisilleni, inspiroiva työ, mielekkäitä harrastuksia, upea parisuhde, jonakin päivänä ainutlaatuinen perhe sekä läheiset ystävyyssuhteet" ei oikeastaan tarkoita vielä mitään. Meidän kaikkien on helppoa toivoa mukavaa työtä, auvoista parisuhdetta ja harrastuksissa etenemistä. Mansonin mukaan olennaisempi kysymys kuuluukiin, että minkä asian puolesta on valmis näkemään vaivaa. Esimerkiksi: jos haluaa edetä urallaan, nousta duunarista askel kerrallaan kohti johtoporrasta, on oltava valmis tekemään ylitöitä, ottamaan ylimääräisiä työvuoroja lyhyellä varoitusajalla, on siedettevä aasiakkaita ja huonoja pomoja, on uskallettava sijaistaa myymäläpäällikköä mahdollisuuden osuessa kohdalle. On nautittava tulevan palkan laskemisesta tehtyjen työtuntien perusteella. Asiaa näin päin ajatellessani minä en ole tällainen ihminen, haluan päästä työssäni vähemmällä ja minulle riittää, että se elättää minut (ja koirani). Esimerkiksi tästä syystä en koe syyllisyyttä siitä, että työskentelen jo kolmatta vuotta kaupan kassalla opiskelun ohessa. Ystäväni J kuitenkin on tällainen ihminen, hän nauttii työnteosta. Ja siksipä hän sai juuri ylennyksen työssään: hän oli nähnyt vaivaa sen eteen.

Toinen, konkreettinen esimerkki: kenenpä unelmana ei olisi upea vartalo? Kaikki kuitenkin tietävät, että se vaatii jokapäiväistä työntekoa. Päivä toisensa jälkeen on valittava vihersmoothie pullakahvin sijaan ja noustava sohvalta salille. Ne, jotka käyvät triatloneilta ja elävät salilla, yleensä nauttivat siitä. Aamulenkille herääviä motivoi enemmän virkeys ja hengästymättömyys kuin "kohta näytän hyvältä"-mantran toistelu.

Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan Mansonin teesiin:

Eikö ole ironista, että kun keskitymme vimmaisesti myönteisiin ominaisuuksiin ajattelemmekin oikeastaaan vain kaikkea sitä mitä emme ole, mitä meiltä puuttuu, mihin olisi pitänyt pystyä mutta emme pystyneet.

Tattadaa, hyvät naiset ja herrat: sisäinen motivaatio. Eikö aamulenkille olekin mukavampaa herätä mielessään auringonnousun näkeminen, virkeä aloitus päivään ja kaupungin heräämisen todistaminen kuin itseä syyttelevä "olen läski, minun täytyy laihtua"-mantra?

- - Voi olla vaarallista "tuntea itsensä" tai "löytää itsensä". Riskinä on, että sitoo itsensä tiettyyn rooliin ja asettaa itselleen hyödyttömiä odotuksia. Tällöin osa omista kyvyistä ja eteen tulevista mahdollisuuksista voi jäädä hyödyntämättä. Jos minulta kysytään, älä löydä itseäsi. Äläkä koskaan kuvittele tuntevasi itseäsi. Silloin voi kasvaa ihmisenä ja löytää itsestään uusia puolia.

Tähän minulla ei ole kertoa mitään henkilökohtaista anekdoottia, mutta mielestäni tämä oli erittäin hyvä oivallus. Olen aikaisemmin huomannut, että kehotukset itsensä tuntemisesta eivät joka tilanteessa viekään eteenpäin, vaan päin vastoin saattavat aiheuttaa roolin luomista ja syyllisyyttä mielenkiinnon kohteiden muuttumisesta.


Mansonin omat sivut: https://markmanson.net/
Kustantajan sivu: https://atena.fi/kuinka-olla-piittaamatta-p-skaakaan

Dobelli: Paremman elämän taito - 52 reittiä onnellisuuteen

Rolf Dobelli
Paremman elämän taito
suom. Anne Mäkelä
Atena

Rolf Dobellin Paremman elämän taito on self help- kirja onnellisen elämän tavoitteluun. Hän lähtee liikkeelle siitä, ettei hyvää elämää voi määritellä tarkasti, eikä siten myöskään ole selkeitä keinoja siihen pyrkimiseen. Hän kuitenkin tietää, mitkä asiat ovat hyvän elämän vastakohtia: köyhyys, sairaus, kateus ja niin edelleen.

Kirjassa on tosiaan 52 neuvoa, jotka voi ajatella mielen työkaluiksi onnelliseen elämään pyrkiessä. Tässä esimerkkinä yksi teoksessa esitetty neuvo:

"Se, joka on riippuvainen oletetun kutsumuksensa täyttymyksestä, ei voi viettää hyvää elämää."

Dobelli käyttää tästä esimerkkinä John Kennedy Toolea, Typerysten salaliiton kirjoittajaa. Toole oli varma kirjoittaneensa merkittävän romaanin, mutta kustantamoiden hylättyä teoksen hän rupesi ryyppäämään ja teki lopulta itsemurhan. Teos sai kuitenkin vuonna 1981 postuumisti vuoden parhaan romaanin Pulitzer-palkinnon.
Tästä Dobelli tekee yhteenvedon: Jos Toole ei olisi nähnyt kirjailijuutta ainoana mahdollisena kutsumuksena vaan vaatimattomana käsityönä, jossa hän oli erityisen taitava, romahdus olisi voitu välttää. Sitten hän antaa tulla aika suoraa, kaunistelematonta teksiä: Se, joka jääräpäisesti seuraa kutsumustaan, ei ole onnellinen vaan vain jääräpäinen - ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös turhautunut. Näinollen Dobelli kehottaa olemaan varovainen kutsumusten suhteen ja keskittymään pitämänsä asian tekemiseen lopputulosta niinkään miettimättä. Mieluummin kirjoittaa joka päivä vähintään kolme sivua koska pitää kirjoittamisesta, eikä ota mukavaa asentoa ja vain odota milloin saa puhelun kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittamisesta.

Luvussa 17 pohditaan miten päästä ulkoisesta arviosta sisäiseen arvostukseen: "Maailma kirjoittaa, twiittaa ja postaa sinusta, mitä tahtoo. Et pysty säätelämään tätä kaikkea, mutta ei sinun onneksi tarvitsekaan. Lakkaa huolehtimasta maineestasi, anna kaikkien tykkäysten olla. Älä googlaa itseäsi, äläkä kerjää hyväksyntää. Koeta sen sijaan saada jotain aikaan ja elää niin, että kehtaat katsoa itseäsi peiliin. Vastaa niin ulkoa tuleviin kehuihin kuin nuhteisiinkin tyynen ystävällisellä välinpitämättömyydellä. Tärkeää on vain se, mitä itse ajattelet itsestäsi."
Dobelli esittää tämän syiksi ensinnäkin sen, että toisille ei voi esittää olevansa jotain muuta kuin on koko elämäänsä, toisekseen keskittyminen kunniaan ja maineeseen vääristää kykyä nähdä mikä todella tekee onnelliseksi ja viimeiseksi ulkoisen arvostuksen tavoittelu aiheuttaa stressiä, mikä ei kuulu onneliseen elämään.

Mielestäni Dobelli tarkastelee onnellisuuteen pyrkimistä realistisemmin lähtökohdin  kuin muissa vastaavissa kirjoissa, hän muun muassa kiistää lukijaa seuraamasta sydäntään, koska tunteet ovat ohimeneviä. Dobelli perustaa väitteensä tieteeseen, kuten Oxfordin yliopiston tekemään tutkimusta, Princetonin yliopiston filosofian lehtorin kirjaan, oecd-tutkimuksiin ja niin edelleen ja niin edelleen. Lukijalle hän avaa tutkimuksissa käytettyjä tieteellisiä termejä, ja tämä on minun mielestäni paljon vakuuttavampaa kuin jonkun elämäntapavalmentajan puolityhjä tsemppilause. Näin ohjeet ovat järkeenkäypiä.

Rolf Dobelli

"Et löydä hyvää elämää itsetutkiskelulla. Psykologiassa harhaluuloa että pelkällä puhtaalla itsetutkiskelulla pääsee selville todellisista taipumuksistaan, elämän päämäärästä ja tarkoituksesta, onnen ja autuuden kultaisesta keskuksesta, nimitetään itsehavainnointiharhaksi (introspection illusion)."

Itse olen vähän eri mieltä joistakin Dobellin esittämistä väitteistä, kuten "viiden sekunnin ei-säännöstä". Hän kehottaa kieltäytymään 90 prosentista kaikista pyynnöistä, koska silloin ei kuitenkaan menetä mitään. Dobellin mielestä kukaan ei pidä toistuvasti kieltäytyvää hankalana ihmisenä, vaan tämän johdonmukaisuutta ihailtaisiin salaa. Jos vaikkapa joku minun ystäväni kieltäytyisi järjestään lähes kaikesta tekemisestä mitä ehdottaisin, pitäisin häntä nirsona ja hankalasti miellytettävänä, en johdonmukaisena saatika ihailtavana. Eri asia sitten on, jos on vaikkapa niin tunnettu näyttelijä, että on varaa kieltäytyä muromainosten tekemisestä. Kuinkahan monta näin vaikutusvaltaista ja tunnettua ihmistä kirjan lukijoissa vain on?

Kirjan on kuvittanut El Bocho

Jos tämän teoksen haluaisi sisällyttää helmet-lukuhaasteeseen, sen voisi laittaa esimerkiksi kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

J.K.Rowling: Tästä alkaa elämä - Epäonnistumisen ilo ja mielikuvituksen tärkeys

J.K.Rowling
Tästä alkaa elämä -
Epäonnistumisen ilo ja
mielikuvituksen tärkeys
suom. Lotta Sonninen

J.K.Rowling ei esittelyjä kaipaa. Häntä pyydettiin pitämään päättäjäispuhe Harvardin valmistuvalle luokalle vuonna 2008. Hän päätti puhua kahdesta itselleen tärkeästä aiheesta: epäonnistumisesta ja mielikuvituksen voimasta. Tämä puhe on sittemmin inspiroinut ihmisiä pohtimaan hyvän elämän määritelmää. Puhe sekä lohduttaa että kehottaa tarttumaan toimeen.

Kun on valmis ottamaan riskejä ja epäonnistumaan sekä valjastamaan mielikuvituksen voiman, voi elää vähemmän varuillaan ja siten pysyä avoinna elämän tarjoamille mahdollisuuksille.

On ollut ihana ajatus painaa tämä puhe kirjaksi. Kirjaa oli mukavaa lukea, koska se oli painettu kuvitusten kanssa ja isolla rivivälillä. Rakenne oli ilmava ja oli helppoa ymmärtää puheen luonnolliset tauot.

Voisin lukea enemmänkin tällaisia valmistuneille pidettyjä puheita. Ainakin tämä oli inspiroiva! Tästä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - teos ei todellakaan ollut yksisarvisia ja tähtiinkurkottamista. Puhe asettui jokapäiväisen elämän tasolle Rowlingin kertoessa omasta epäonnistumisestaan, ja hän käsitteli jopa maailmanlaajuista raakuutta puhuessaan työstään Amnesty Internationalilla. Rowling piti itse asiassa ehdottomasti loistavan puheen: hän sekä kehotti valmistuvia tarttumaan unelmiinsa että muistamaan kantaa vastuun niistä ihmisistä, joiden ääni ei pääse kuuluviin.

"Miksi siis haluan puhua epäonnistumisen hyvistä puolista? Siksi, että epäonnistuminen riisuu elämän paljaaksi ja jättää jäljelle ainoastaan olennaisen. Itse lakkasin silloin teeskentelemästä olevani jotakin muuta kuin oikeasti olin.- - Yhtäkkiä olin vapaa: pahin pelkoni oli toteutunut, mutta olin sentään hengissä ja minulla oli ihana tytär, ja olihan minulla myös vanha kirjoituskone ja muuan idea. Olin pohjalla -  mutta se osoittautui jykeväksi perustaksi uudelle elämälle."

"Kun tietää kyenneensä toipumaan takaiskuista, ottamaan niistä opikseen ja vahvitumaan, voi luottaa selviävänsä mistä tahansa."

Pidin myös siitä, miten kevyt "välipala" tämä kirja lukemisen puolesta oli. Luin sen yhden junamatkan aikana, ja siitä jäi rento olo moneksi päiväksi, toisin kuin pidemmistä (ja raskaammista) kirjoista. Tässä ehti aloittaa ja lopettaa kirjan yhdeltä istumalta.

"Meidän vuosikurssillamme puheen piti ansioitunut brittiläinen filosofi, paronitar Mary Warnlock. Hänen sanojensa muistelu oli suureksi avuksi oman puheeni kirjoittamisessa, sillä kävi ilmi, että olin unohtanut paronittaren puheesta joka ainoan sanan. Havainto vapautti minut pelosta, että vahingossa tulisin puheellani usuttaakseni teitä hylkäämään lupaavasti alkaneet uranne liiketalouden, juridiikan tai yhteiskunnallisten pyrintöjen parissa ja ryhtymään homovelhoiksi. Huomaatteko? Jos teille jää tästä puheesta mieleen edes lohkaisu homovelhoista, olen päihittänyt paronitar Mary Warnockin. Ensimmäinen askel itsensä kehittämisen tiellä on taito asettaa sopivan helppoja tavoitteita."

"- - väitän, että merkittävimmillään ja mullistavimmillaan mielikuvituksen voima on silloin, kun meissä herää myötätunto muita ihmisiä kohtaan - heitäkin, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä."

Karnazes: Ultramaratoonari - kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun

Dean Karnazes eli tavallista nuoren, menestyvän amerikkalaisen liikemiehen elämää, kunnes hän teki täyskäännöksen. Hänen elämänsä koostui kymmenien vastaajaviestien kuuntelusta ja kalliista lounastapaamisista, ja toisaalta coctail-tilaisuuksista ja hotellien lämmitetyistä pyyhkeistä. Karnazes oli palaamassa kotiin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan, kun ei kotiportailta kävellytkään sisään, vaan veti nurmikonleikkuulenkkarit jalkaansa ja lähti juoksemaan. Hän juoksi sinä yönä 50 kilometriä silkkisukissa, aluspaidassa ja pitkälahkeisissa alushousuissa.

Työ ei tuonutkaan elämään sitä täyttymystä, jota olin odottanut. Minulla oli maisterin tutkinto ja tienasin vuodessa kuusinumeroisen summan, mutta tunsin elämässäni tyhjyyden, jota ura ei voinut täyttää.- - Etenin nopeasti, siitä saatoin olla varma, mutta eteninkö oikeaan suuntaan?- - Huomenna en istuisi työpaikan kahvihuoneessa valittaen, kuten yleensä, kuinka en ehtinyt töiden tekemiseltä elää ja kuinka ei jäänyt aikaa tehdä mitään muuta.

Karnazista tuli ultramaratoonari, mies joka on juossut kaikkea maan ja taivaan väliltä 160 kilometrin ultrajuoksusta joukkueille tarkoitettuun 320 kilometrin juoksuun. Hän on juossut etelänavalla ja aavikolla, ja hän pitää hallussaan maailmanennätystä pisimmästä juostusta matkasta pysähtymättä: hän juoksi vuonna 2005 350 mailia, eli noin 563 kilometriä pysähtymättä syömään tai nukkumaan. Aikamoinen kone, eikö? Silti hän ainakin omaelämäkertansa mukaan on onnistunut yhdistämään juoksemisen, työn ja perhe-elämän. Lisäksi hän ei ole menettänyt huumorintajuaan raastavien lenkkien myötä, sitä todistivat monet kohdat kirjassa:

Enimmäkseen talot olivat pimeinä, mikä olikin varmasti hyvä asia. Voin vain kuvitella  miltä tuntuu katsoa ikkunasta ulos neljältä aamuyöllä ja nähdä kuinka ohi juoksee mies kalsarisillaan ja vääntelehtii tuskissaan joka askeleella. "Avohoitopotilas", ajattelisin varmasti.

Suomentaja Lauri Niskanen on tehnyt loistavaa työtä, Karnazesin asenne oli kääntynyt upeiksi ilmauksiksi aina suppliikkimiehistä edellä mainittuun kalsarisillaan juoksuun. Kiitos Lauri!

Kirja oli innostavaa luettavaa, mutta petyin hiukan alussa. Selvisi, ettei Karnazes ollutkaan tavallinen pulliainen joka lähti juoksemaan, vaan että hänellä oli taustaa juoksemisesta maastossa ja koulun yleisurheilujuokkueessa. Tämä vähän himmensi juoksuun koukkuun jäämisen loistetta, sillä löytäessäni kirjan olin saanut käsityksen hänen innostuneen juoksusta täysin tyhjästä. Mutta mitäpä tuosta.

Siinä vastauksenne: juoksen saadakseni selvää, kuinka pitkälle voin päästä. Juoksen, koska se on minun tapani antaa maailmalle jotakin takaisin.- - Juoksen sisareni muiston kunniaksi ja yhdistääkseni perheeni. Juoksen, koska se pitää minut nöyränä. 

Dean Karnazesilla on omat nettisivut, ja ne löydät täältä: http://www.ultramarathonman.com/web/

Kustantajan nettisivu: http://nemokustannus.fi/kirjat/ultramaratoonari/

Jos Ultramaratoonarin haluaisi sijoittaa helmet-lukuhaasteeseen, se menisi esimerkiksi kohtiin

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (Karnazes aloittaa juoksun uudestaan 1992)

23. Kirjassa on mukana meri

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (San Fransisco)

38. Kirjassa on kulkuneuvo (jalat)

Hoeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Hoeg
Norsunhoitajien lapset
Tammi
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
2010

Norsunhoitajien lapset on Lumen taju-romaanistaan tunnetun Peter Hoegin (s.1957) seitsemäs teos vuodelta 2010. Tästä pääset lukemaan Lumen tajusta kirjoittamani postauksen, josta onkin jo kulunut aikaa! Se postaus on blogini alkuajoilta, vuodelta 2013. Huh, olenko oikeasti pitänyt blogia jo viisi vuotta?!

Norsunhoitajien lapset kertoo pappilan lasten Peterin, Tilten ja Hansin seikkailusta, kun heidän vanhempansa katoavat mystisesti. Perhe asuu Finon saarella Tanskassa, ja pastori-isä ja urkuri- (ja keksijä-)äiti ovat aiemminkin saaneet mitä mielikuvituksellisimpia ideoita esimerkiksi sunnuntaisaarnojen elävöittämiseksi. Lastensuojelun kiivetessä pappilan ikkunasta sisään selviää, että vanhemmat eivät olekaan lomalla Espanjassa kuten olivat sanoneet, vaan teillä tietymättömillä ja mahdollisesti jopa jalokivivarkaissa.

14-vuotias Peter ja pari vuotta vanhempi Tilte yritetään sulkea lastenkotiin vanhempien etsimisen ajaksi, mutta nokkelina lapsina he karkaavat ja ovat koko ajan poliisia askeleen edellä.

Romaani oli äärimmäisen viihdyttävä, ja nauroin moneen kertaan ääneen sitä lukiessani. Suosittelenkin teosta ehdottoman lämpimästi! Pisteet myös teoksen älykkyydestä: romaani sai minut pohtimaan esimerkiksi maailmanuskontoja ja uskomista. Lisäksi itsessään kirjan nimi on jo loistava eikä ollenkaan niin konkreettinen kuin voisi olettaa: norsunhoitaja tarkoittaa tässä tarinassa jotain aivan muuta kuin norsun hoitajaa.

"Tätä epäselkoisuutta Tilte hyödyntää nyt väittämällä, että korissa on finonvaraani.

         Seuraavaksi tapahtuu, että piispa nykäisee kiireesti kätensä takaisin ja suorittaa taas yhden niistä lennokkaista hypyistä, jotka varmistaisivat kiinnityksen Århusin kaupunginbalettiin, mikäli hän joskus kyllästyy olemaan piispa."

Teoksen ainoana miinuspuolena mainittakoon, että Tilten ja Peterin nokkeluus ja suostuttelutaidot olivat niin omaa luokkaansa, etten tunnista ketään samanlaista ihmistä lähipiiristäni tai edes ylipäätään oikeasta elämästä. Koin vähän alemmuudentunnetta tämän kaksikon selvitessä leikiten tilanteesta kuin tilanteesta. Mutta lue romaani ja päätä mitä mieltä itse olet!

Lyhyesti ja ytimekkäästi kuvailisin Norsunhoitajien lapsia veijariromaaniksi, jolla on kuitenkin - varsinkin neljätoistavuotiaan kertojansa ansiosta - syvyyttä esimerkiksi lapsen ja vanhemman rooleja ja yksinäisyyttä käsittelemisen ansiosta.


Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä sitä kunnossa, ja juuri se on kaikista pahinta.

Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on erinomainen, ja satuin lukemaan, että alkuperäisteoksessa Elefantpassernes born kieli ilmeisesti on erityylistä kirjan neljässä eri osassa. Itse en tanskaa osaa enkä näin voi asiaan ottaa kantaa, mutta mikäli näin on, on Talvio-Jaatinen tehnyt loistotyötä.


Helmet-lukuhaasteessa Norsunhoitajien lapset menee kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, sillä seikkailussa pyörii mukana erottamattomana osana perheen koira, kettuterrieri Basker III.


Minun ja Tilten ajatukset kulkevat samaa rataa: Ei voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että poliisin rikospaikkatutkijat ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta harrastaa puhdetöitä ja ovat omistaneet hetken puuhailulle höyläpenkin, lehtisahan ja tasoitushöylän parissa. Ehkä väsätäkseen jotain pientä tuliaisiksi lapsilleen. Ei se mitenkään mahdotonta ole.

Murakami: Kafka rannalla

Haruki Murakami
Kafka rannalla
suom. Juhani Lindholm
Tammi

Kafka rannalla on japanilaisen Haruki Murakamin (s.1949) romaani vuosituhannen alusta, vuodelta 2002. Murakami ei liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta kerrottakoon, että hänen kirjoistaan otetaan Japanissa miljoonapainoksia, ja hänen arvellaan voittavan jonakin päivänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Olen kirjoittanut aiemmin kahdesta Murakamin teoksesta, ja näistä linkeistä pääset lukemaan postaukseni: 1Q84 ja Miehiä ilman naisia.

Olen yksin, tarinan maailmassa. Parasta mitä tiedän.

Kafka rannalla- romaanissa kulkee rinnakkain kaksi kehyskertomusta: viisitoista vuotta täyttävä koulupoika Kafka Tamura karkaa kotoaan, ja samaan aikaan toisaalla kuusikymppinen Nakata etsii kadonneita kissoja puhumalla niiden kanssa.

Kafka on elänyt kaksin etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa, mutta nyt hän päättää tulla maailman kovimmaksi 15-vuotiaaksi ja lähteä kotoa. Kafkan äiti ja adoptoitu isosisko ovat lähteneet jo vuosia aiemmin, ja nyt Kafka etäisesti toivoo löytävänsä heidät. Kafka on hahmona moniuloitteinen kuten oikeatkin ihmiset: hän sekä treenaa salilla, niin aktiivisesti että tekee treenin mökissäkin keskellä vuoristoa, että lukee mielellään mitä vain kirjallisuutta käsiinsä sattuu saamaan, ja jopa päätyy asumaan pieneen, kaukaiseen kirjastoon toiselle saarelle Japanissa.

Autiossa kirjastossa on aamutuimaan jotakin todella vaikuttavaa. Kaikki mahdolliset sanat ja maailmat lepäävät rauhassa.

"Muista kuitenkin, että tuollaiset ihmiset ovat juuri niitä, jotka murhasivat neiti Saekin poikaystävän. Mielikuvituksettomia, ahdasmielisiä ihmisiä. Suvaitsemattomuutta, todellisuudelle vieraita teorioita,onttoa terminologiaa, muualta kähvellettyjä ihanteita, joustamattomia järjestelmiä. Ne minua oikeasti pelottavat."

Nakata on toisen maailmansodan aikana kouluretkellä joutunut muiden lasten kanssa jonkinlaisen joukkohypnoosin kohteeksi, ja sen seurauksena hän on menettänyt pysyvästi muistinsa ja luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän kuitenkin sai kyvyn puhua kissojen kanssa, ja hän on hyödyntänyt sitä etsiessään kadonneita kissoja.

Nakata oli elämässään tavannut monenlaisia kissoja, mutta ei vielä koskaan sellaista, joka kuunteli oopperaa ja tunsi automerkkejä.

Kafkan ja Nakatan tiet eivät kohtaa, mutta he ovat saman tapahtumaketjun kaksi puolta, eikä näiden tapahtumien jälkeen mikään ole enää ennallaan.

Teoksen tyyliä on vaikeaa kuvailla yksiselitteisesti. Lajia ei voi ihan puhtaasti sijoittaa fantasian tai tieteiskirjallisuuden alle, joten luonnollisesti tapahtuvat yliluonnollisuudet vienevät teosta ennemminkin maagisen realismin suuntaan. Kerronta on ilmavaa: tapahtumille annetaan aikaa kehittyä. Lukemassani pokkariversiossa on sivuja 639, mutta romaani ei ole mikään järkäle. Siinä pohditaan rauhassa eri ilmiöitä, kuten muistia ja identiteettiä. Tapahtumia ei tykitetä sarjatulella, vaan Murakami keskittyy kieleen ja kuvailuun.

"Kivi on meillä", Nakata sanoi yksinkertaisesti kesken aamuvoimistelunsa. Hän sai sen kuulostamaan jonkin 1800-lukulaisen saksalaisen filosofisen suuntauksen perusväittämältä.

Lukijaystävällisyyttä loi teoksessa harkiten käytetty huumori: Kafka rannalla ei ole hauska kirja, mutta tiettyjä kauheuksia tasapainottaa Murakamin silmänisku rivien välistä: kaikkea ei tarvitse ottaa ihan tosissaan.

"Kantakaa nyt joka tapauksessa kivi ulos. Minä otan täyden vastuun. En ehkä ole jumala enkä Buddha, mutta minulla on suhteita. Pidän huolen, että kukaan ei kiroa teitä."

Hän huokaisi syvään ja heitti kännykän kassiinsa. Sitten hän meni herättämään Nakataa. "Hei, haloo herra Nakata. Tulipalo! Tulva! Maanjäristys! Vallankumous! Godzilla on irti! Nouskaa ylös!"

Helmet-lukuhaasteessa Kafka rannalla menee kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino
Jos talviyönä matkamies
suom. Jorma Kapari

Italo Calvino (1923-1985) oli italialainen tuottelias kirjailija ja toimittaja. Häneltä julkaistiin niin romaaneja, proosakokoelmia, esseitä kuin oopperoitakin. Aikakauslehdistä hän kirjoitti muun muassa La Republicaan.

Jos talviyönä matkamies on romaani kirjasta kaikkine sen ulottuvuuksineen: kirjoittamisesta, tuottamisesta ja lukemisesta. Heti näin alussa mainittakoon romaanin asema: sitä pidetään postmodernin kokeellisen kirjallisuuden klassikkona.

Romaani kertoo Lukijasta, joka hankkii Italo Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies. Hän alkaa lukea sitä, mutta päästyään sivulle 17 hän huomaa tarinan katkeavan, ja koko niteen jatkavan painovirheen takia näitä ensimmäistä 17 sivua loppuun asti. Hän palaa kirjakauppaan vaihtamaan kappaleensa virheettömään, mutta kotiin päästyään huomaa saaneensa mukaansa täysin eri kirjan. Näin käy uudestaan ja uudestaan: Lukija aloittaa kymmenen toinen toistaan kiinnostavampaa romaania, mutta ne kaikki jäävät kesken. Hän tutustuu kirjakaupassa Lukijattareen, ja yhdessä he ajautuvat seikkailuun etsiessään kirjojen loppuosia. Tällä seikkailulla he kohtaavat niin Lukijattaren ei niin - sympaattisen siskon Lotarian, kuin marginaalisten kielten kimmerin ja kimbrin yliopistoprofessorit, ahdistuneen menestyskirjailijan, väärentävän kääntäjän ja ufoja etsivät partiopojat.

Sinä olet tämän kirjan ehdoton sankari, niin kyllä, mutta luuletko että se antaa sinulle oikeuden seksuaalisiin suhteisiin kaikkien naispuolisten henkilöiden kanssa? - - Eikö tarinasi Ludmillan kanssa riittänyt antamaan juonelle rakkausromaanin lämpöä ja suloa? Mikä tarve sinulla on olla myös hänen sisarensa kanssa?

Romaania ei tosiaan voi asettaa suoraan yhden genren alle, vaan se leikittelee kirjallisuuden konventioilla. Metafiktio on hyvin merkittävä osa teosta, ja se ilmenee sekä kirjailijan suorana puhutteluna lukijalle että Lukijan itsensä ja Lukijattaren löytämisenä tarinoista.

Jo ensi kohtaamisen sekavassa improvisaatiossa voi lukea mhdollisen tulevan yhteiselämän.- - palattuanne eri maailmoista kohtaatte toisenne saavihkaa pimeässä missä kaikki etäisyydet pyyhkiytyvät pois ennen kuin erisuuntaiset unet vievät teidät taas- -

Jos talviyönä matkamies on todella monikerroksinen ja filosofinen, ja paikoitellen se meni hyvikin yli ymmärrykseni. Kyseessä on ehdottomasti todella älykäs romaani. Pohdintaa ja kielen lentoa on hyvin paljon, ja itse asiassa tämä romaani kallistuu enemmän vaikeaselkoisen kuin helpon puolelle luettavuudeltaan. Tämän romaanin lukemiseen kannattaa siis varata aikaa! Matkamies on myös sellainen teos, josta varmasti löytää jotain uutta jokaisella lukukerralla. Minusta itsestänikin tuntuu tällä hetkellä siltä, että minun pitää lukea romaani vielä ainakin pariin, kolmeen kertaan ennen kuin sisäistän täysin kaikki tapahtumat ja syy-yhteydet.

Nyt hän lähetti jo minulle viestin josta saatoin tunnistaa hänet: tuo matelijoiden vilinä muistuttamassa minulle että paha oli vain vitaalinen elementti hänelle, että maailma oli krokotiilikaivo jota ei voinut paeta.

Ymmärtämistä vaikeutti myös huomattavasti todella pitkät virkkeet. Useammin kuin kerran minun piti lukiessa palata virkkeen alkuun jotta käsittäisin mistä olikaan kyse. Ensimmäinen pitkä virke jonka löysin käsitti seitsemän lausetta.

Toisinaan minusta tuntuu että käsitän että kirjoitettavan kirjan ja jo olemassa olevien asioiden välillä on olemassa vain toisiaan täydentävä suhde: kirjan pitäisi olla kirjoittamattoman maailman vastapuoli, sen materiaalin tulisi olla se mitä ei ole eikä voi olla ennen kuin se on kirjoitettu mutta josta se mikä on olemassa, tuntee epämääräisesti tyhjyyden omassa epätäydellisyydessään.

Erityisesti keskivaiheilla kirja tuntuu vähän puuduttavalta tapahtumien toistaessa samaa kaavaa, mutta loppuhuipennusta kannattaa odottaa! Palaset loksahtelevat kohdilleen ja lukiessa ei voi kuin hykerrellä kuinka Calvino on onnistunut laittamaan paperille niin monimutkaisia ajatusrakenteita.

Kravatin solmu oli hiukan vinossa, minä oikaisin sen vaistomaisesti aivan kuin kravatti vinossa oleva ruumis voisi olla silmiinpistävämpi kuin korrekti ruumis.

Helmet-lukuhaasteessa Jos talviyönä matkamies menee kohtaan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.